Viime viikot on taas menneet matalalentona. Tänään nukuin pitkään ja herätessäni satoi hiljakseen lunta. Ei säätiedotuksen lupaamaa räntää vaan oikeia kiinteitä lumihiutaleita. Oksat peittyivät ohkaiseen lumikuoren ja päivänvalo oli kaamoksekaunista punertavanharmaata. Oikein tyydyttävä pyhäinpäivä siis.

Ensilumi orapihlajilla 3.11.2007 © Outo Emo

Marjat pakastuvat 3.11.2007 © Outo Emo

Hiutaleita terälehdillä 3.11.2007 © Outo Emo

Syksyn juhlaputki on aluillaan. Murkkuikäisetkin on innoissaan, joka kissanristiäiset on vietettävä perinteisin menoin niinkuin aina ennenkin: Miehen synttärit - Kustaa Aadolfin päivä - isänpäivä - koiran synttärit - Miehen nimpparit - Lasten syntymäpäivä - adventti. Mutta onpahan joka viikolle  jotakin odotettavaa.

Etsiessäni Miehen synttärilahjaksi piilottamaani kirjaa paketoitavaksi, löysin vuosi sitten jemmaamani lahjan eteisen kaapin perältä. Se kuvaa karusti tämän huushollin arkea:
- En muista enään mitään, mitä en kirjoita ylös ja vaikka kirjoittaisinkin en silti välttämättä muistaisi lukea.
- Eteisen kaapit, yläkomerot ja kaikki muutkin hinkalot olisi tutkittava perinpohjaisesti.
- Talvivaatteet on täyttäneet röykkiöinä eteisen naulakkoa läpi vuoden, koska kukaan ei ole kajonnut eteisen kaappeihin koko vuonna.
- Vaikka olenkin sitä mieltä että minulla on tässä taloudessa tärkeämpäkin tehtävää kuin raivaus ja perkaus, joka nurkasta tursuava kaaos imee minusta viimeisetkin voimanhituset ja noidankehä on valmis.  Warsinainen halloween. Tarvitsen taikasauvan.

Minua on aina puhutellut Ultra Bran laulu Kahdeksanvuotias: Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen... 

Olen sodan kokeneiden lasten pelossa kasvatettu lapsi. Kylmän sodan uhan minäkin tajusin ensi kerran alta kymmenvuotiaana ja sen pelon alla olen elänyt koko nuoruuteni. Hälyytyssireenien testit saavat vieläkin pikaisesti tarkistamaan onhan 15. päivä ja klo 12. Omat sävynsä maailmankuvaani ovat antaneet sydäntäni rusikoineet uutiset kehitysmaista, terrorismista ja ympäristöongelmista.

Kokosin oman muistolistani niistä tapahtumista, jotka ovat minua vavahduttaneet. Kumma kyllä siihen mahdu yhtään urheilutulosta, euroviisua, kuninkaallista tai rokkaria, vaikka kolme viimemainittua  ovatkin aika-ajoin saattaneet tuntua maailman tärkeimmiltä asioilta.

- Elokuu 1968: Täällä Lieko Zachovalova, Praha. Kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalova huusi radiossa tankkien vyöryessä Tsekkoslovakiaan. Keskus yritti katkaista puhelun, mutta Lieko vaan huusi. Ylen elävästä arkistosta löytyy klipsi, jossa Lieko selostaa maltillisemmin tapahtunutta, mutta sen ensimmäisen hätähuudon äänenpainot ovat syöpyneet muistiin kiinni.

- Heinäkuu 1969: Kotka on laskeutunut. Kuumoduli laskeutui Hiljaisuuden mereen. Neil Armstrong astui kuuhun ja se oli jännittävintä mitä ikinä saattoi kuvitella. Viikkokausia me lähiölapset valvoimme myöhään, tuijotimme vaaleaa kuuta kesätaivaalla ja ihmettelimme miten moinen voi olla mahdollista. Television suttuiset uutisfilmit tuntuivat kertoivan ihan eri kuusta kuin se joka meidän taivaallamme mollotti ja silti se oli sama.

- Syyskuu 1972 Mustan Syyskuun terroristit tappoivat 11 israelilaista urheilijaa Münchenin olympialaisissa. Viren voitti kaksi kultaa ja Vasala yhden, mutta mitä ne olivat siihen verrattuna, että niin monta ihmishenkeä menetettiin? 

- 11.syyskuuta 1973: Demokraattisilla vaaleilla valittu peresidentti Salvador Allende murhatiin sotilasvallankaappauksessa. Se loukkasi syvästi minun oikeudentuntoani ja tajusin silloin 14 vanhana, että tässä maailmassa on tehtävä jotakin epäoikeudenmukaisuuden torjumiseksi. Siitä alkoi niin politiikan seraamiseni kuin kiinnostukseni Latinalaisen Amerikan kulttuuriin.

- Joulukuussa 1981 Kenraali Jaruzelski julisti Puolaan sotatilan kukistaakseen Solidaarisuusliikkeen. Meitä kylmän sodan kasvatteja hirvitti millainen kriisi oli syntymässä, mutta vastoin pessimistisiä odotuksiani tapahtumien kulku vierikin odottamattomaan suuntan, jossa muutamien vaikeiden vuosien jälkeen diktaturi kukistui vapaissa vaaleissa.

- Heinäkuussa 1985 Tyynenmeren ydinkokeita vastustanut Rainbow Warrior upotettiin Uuden Seelannin vesillä. Ranskan hallitus selitteli juuri niin epämääräisiä kuin kiinni jääneet poliitikot aina. Maanpääliset ydinkokeet lopetettiin, mutta kansainvälisestä paheksunnasta huolimatta Ranska jatkoi vedenalaisia kokeita Mururoan alueella 1995 asti. Millä oikeudella kysyin silloin ja kysyn edelleen?

- Huhtikuussa 1986 Tshernobylin ydinvoimalassa tapahtui onnetomuus noin 1000 km:n päässä Suomesta. Tietoa ei saatu, pelko levisi ja tuulen suuntia seurattiin ahkerasti. Iltaisin oli vaikea nukahtaa, kun päässä pyöri oliko tämä nyt se viimeinen jysäys.

- Helmikuussa 1986 Gorbatsov julkisti Neuvostoliitossa uudistuskampanjan glasnost ja perestroika. Kylmä sota ensin lientyi ja sitten päättyi. Gorba sai rauhan Nobelin vuonna 1990. Vanhoilliset yrittivät vielä palauttaa vanhan vallan, mutta natiseva NL hajosi lopulta joulukuun lopussa 1991. Uudet tuulet puhalsi hirveällä vauhdilla, eikä oikein voinut uskoa ettei koko juttu ollutkaan unta.

- Marraskuussa 1989 Berliinin muuri murtui. Olimme lomalla uutisvälineitten ulottumattomissa ja palattuamme muuria ei enää ollut. Yritin joku aika sitten selittää pennuille mitä muurin murtuminen mekitsi, mutta en osannut, sanat eivät riitä.

- Persianlahden sota oli järkyttävä mediaspektaakkeli. Piti oikein muistuttaa itseään että kysymys on elämästä ei elokuvasta. Sama ongelma oli, kun terroristit iskivät WTC:n torneihin. Inhimillisestä kärsimyksestä tulee karmeaa viihdettä, kun nauliutuu television eteen tyydyttämään uutisnälkäänsä.

X+1

Istun neljän ruuhkassa,

nojaan päätäni ikkunaan.

Ahdistaa vähän.

Äiti osti ensimmäisen yksiön

ompelukoneeseen säätämillään rahoilla.

Mummo lainasi toisen puolen,

ja pankki viimeisen sata markkaa,

joka jäi uupumaan.

Vuodet kuluivat,

vihdoin syntyi ainokainen lapsi.

Vaikeasti, kovasti kipeitä olivat

niin äiti kuin vauvakin.

Töihin piti palata viiden viikon jälkeen.

Ensimmäisenä vuotenaan

lapsi oli kahdeksallatoista hoitajalla.

Sitten hiukan helpotti.

Äiti kääri puistossa eväsleipänsä voipaperista,

ja haaveili isommasta asunnosta.

Virastossa palkka oli vakaa,

jatkuva ja matala.

Ainoa ylennys tuli, vahingossa,

kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen,

kun esimieheltä katkesi suoni päästä.

Paluumatka lähiöön kesti kauan.

Ruokakassit piti retuuttaa kaupungista,

kauppaa kun ei ollut mailla halmeilla.

Pyhäilta jäi sentään askareilta vapaaksi,

paitsi pyykkitupa- ja mankeliviikkoina.

.

Kotona sihautan cappuccinon,

ennen kuin lähden tanssitunnille.

Onneksi huomenna tulee siivooja,

Lauantai-iltana viruimme Miehen kanssa television edessä lueskellen ja pelaten läppärillä. Yhtäkkiä lottotytön pirteä ääni havahdutti meidät molemmat: Tällä viikolla kolmessa kodissa ollaan onnellisia. Vilkaisimme toisiimme ja molemmat kuvittelimme miten hurja riemu päävoitosta taittuu, kun kuuleekin saavansa vain kolmanneksen. Voittosummalla ei esimerksiksi Helsingin asuntomarkkinoilla juuri juhlittaisi. (Minä haaveilen ajasta jolloin lapset on lähteneet, ja voisimme muuttaa keskustaan vanhaan taloon. Unelmoin asunnosta, joka ei ole rannalla, mutta josta on kattojen yli näkymä merelle. Kolmanneksella lottovoitosta, sellaista kolmiota ei Helsingistä saa.)

Olemme siis molemmat ihmisiä, joille lasi on useimmiten puolityhjä. Jos huonosti käy vielä puolillaan karvasta juomaa. Jo lapsena, kun ensimmäisen kerran törmäsin käsitteisiin pessimisti ja optimisti, olin katkeran pettynyt äidin todetessa minun olevan selvä pessimisti. Ajan myötä kuva omasta sielunelämästä on onneksi monipuolistunut ja on oppinut  astumaan joskus oman  varautuneisuutensa ja varovaisuutensa yli ja etsimään erilaisia mahdollisuuksia. Välillä jopa uskaltaa altistaa itsensä pettymyksille. Mutta tällaisissa arjen pikatesteissä, lasi on väsitämättä puolityhjä.

Väänsin taas haiunkin:

Seitsemän oikein
voitonjaon hetlkellä
onnetar kääntyy

Törmäsin viikolla Skrubun vitosen kautta Pihlajamäen haikueditoriin. Se pisti miettimään, miten tiivistää ajatuksiaan ja sanomisiaan oleelliseen, kun tämä polkkaaminenkin menee välillä ihan vuodattamiseksi. (Ennenkuin löytää oleellisen tarvitaan pitkiä ajatuskulkuja.)

Pitkin viikkoa olen kasannut haikuviritelmiä bussissa istuessani, tylsässä kokouksessa, uimahallin suihkussa. Runotorstaihin hapuilin haikua. Tämä on omakuvistani se, johon olen suhteellisen tyytyväinen.

Kulhon viimeinen
ylikypsä persikka
kutsuu ja torjuu

Jäätynyt oksa
viitoittaa elämän tien
silmu odottaa

Ruotsinkielessä on omat nimityksensä koiran ja kissan emännyydelle (= matte) tai isannyydelle (= husse). Se kuullostaa jotenkin täysijärkisemmältä kuin äiditellä itseään nelijalkaiselle. Minä olen kyllä päästelllyt kaikille koirillemme suustani sellaista lässytystä ja sössötystä, jota en ikinä ole esimerksiksi lasten kanssa käyttänyt.

Halusin lapsena niin kovasti koiraa, mutta äiti ei suostunut. Rakastin täysillä lähipiirin koiria, sitäkin sukulaisten häiriintynyttä buldoggia, joka puri minut sairaalakuntoon, kun olin kahdeksan vanha. (Minun uskottiin provosoineen sitä, mutta eläin lopetettettiin sen jälkeen, kun se oli hyökännyt kolmen viattoman sivullisen kimppuun samanlaisin seurauksin).

Ensimmäisen oman koiramme saimme Miehen kanssa opiskeluaikana perintönä sukulaisilta. Musta labradori tuli ensin meille vain tilapäisesti hoitoon. Sitten hoitojaksot pitenivät ja kotijaksot lyhenivät, kun isäntäperheellä oli vaikeuksia sovittaa koiraa senhetkiseen elämäntilanteeseensa. Lopulta Musta siirtyi kokonaan meille. Se oli silloin jo kymmenvuotias, aikanaan hyvin koulutettu, viisas ja suuri koirapersoona. Rakastin sitä koko lapsuuteni ja nuoruuteni patoutuneiden koiratunteiden voimalla. Kerkesimme elää sen kanssa neljä vuotta, ennenkuin se jouduttiin lopettamaan vanhuudenvaivojen takia.

© Outo Emo 1978

Musta oli suuri kivien rakastaja. Sen kesähuvituksiin kuului hakea järvestä kylmä kivi ja tipauttaa se rannalla pahaa-aavistamattoman  auringonpalvojan kuumalle vatsalle. Se eli myös innokas marjastaja ja tunki kuononsa aina juuri siihen varpuun, josta mukaan otettu ihminen oli riipimässä herkkuja. Tein graduani viiden järven vesistä ja Musta oli myös pontevasti mukana touhuamassa veneessä ja näytteiden otossa.  

Mustan kuoltua kesti vain kuukauden ennenkuin aloimme soitella kasvattajilla saadaksemme ensimmäisen kokonaan oman koiran. Seuraava otus oli kultainen noutaja, joka tuli meille syksyllä, kun olin lopettanut kesätyöt.  Ajattelin olla pennun kanssa muutaman viikon kotona, jotta se tottuisi. Mutta viikot venyivät kuukausiksi koiran kanssa leikkiessä ja tulin pitäneeksi neljän kuukauden koiriusloman, ennenkuin sain taas  pakottauduttua kirjastoon ja lopputenttien äärelle.

Kasvattaja kysyi meiltä halusimmeko pienen ja vilkkaan vai pullean ja laiskan pennun. Valitsimme pienen ja vilkaan ja saimme maailman toisiksi laiskimman, aran ja hellyydenkipeän otuksen. Olimme päättäneet, ettei sitä opeteta sängyssämakoilijaksi. Mutta ensimmäisenä yönä se nosti tassunsa sängynlaidalle, itki surkeasti ja nostin sen kainalooni. Ja sen jälkeen sen paikka oli siinä.

© Outo Emo 1988

Kultainen oli hömppä, varsinkin kun sitä vertasi ylivertaisen älykkääseen Mustaan. Mutta se oli suloinen ja koska minä olin sen ensimmäisenä ottanut syliini ja kainalooni, se valitsi minut alfaihmisekseen. Se kulki perässäni joka paikkaan, kuono kiinni polvitaipeessani, kompasteli ja töni tavaroita yrittäessään pysyä mahdollisimman lähellä. Seitsemänvanhana sillä todettiin maitorauhasessa syöpakasvain. Ison leikkauksen jälkeen toivoimme saavamme pitää  sen edes vuoden verran, mutta pehmeäluontoinen koira yllätti sitkeydellöään ja eli vielä liki kymmenen vuotta lisää.

Kultaisemme sopeutui isoihin elämänmuutoksiin. Muutimme paritaloon ja iso aidattu piha oli autuus kaupunkiasunnossa eläneelle koiralle. Muutaman vuoden kuluttua Naapuri otti terrierrinpennun ja yhtäkkiä meidän arasta ja taipuisasta koirasta kehittyikin johtajakoira. Vaikka airedalenterrierri kasvoi kooltan jättimäiseksi Kultsiin verrattuna, meidän koiralla oli aina vanhemman ja johtajan yliote.

Kultsi oli yli kymmenvuotias, kun kaksosemme syntyivät. Vaikka se oli jo vanha, se oli loppumattoman kärsivällinen lasten kanssa ja antoi rettuuttaa itseään miten vain. Se vain loi minuun kärsivän katseen, kun halusi päästä rauhaan ja silloin pelastin sen turvaan selkäni taakse sohvalle tai lapsiportin taakse.

© Outo Emo 2006

Nykyinen koiramme on labradori, syötävän söötti suklaanruskea. Omapäinen velmu, tyhmähkö ja meidän mielestämme se maailman laiskin koira. Kaikki noutajamme ovat olleet syömäreitä, mutta Suklainen on niin ahne, ettei sitä voi kouluttaa makupalojen avulla. Sen pää menee ihan sekaisin palkintosyötävistä olivat ne sittten näkkileipää tai namipaloja eikä se pysty oppimaan silloin yhtään mitään. 

Suklaisessa on näyttelijän vikaa ja sen kerjäystaidot ovat ihan omaa luokkaansa. Se ottaa pohjattoman surullisen ilmeen, laittaa pään kallelleen ja katsoo, katsoo, katsoo, katsoo, katsoo, minuuttikaupopalla, tarvittaessa jopa tunnin, toista (esimerkiksi lautasen reunalle jätettyä omenanraatoa). Se syö lähes mitä vaan greippiä, kurkkua ja mansikoita lukuunottamatta, mutta niitäkin se kyllä kerjää. 

Suklainen valitsi heti ihmisekseen Miehen, mikä oli minulle vaikea pala sulattaa (koska kaikkien pitäisi tietysti rakastaa minua eniten). Minä kelpaan paremman puutteessa ja lapset ovat vasta pääseet sen arvojärjestyksessä kolmos- ja nelospaikoille. Kun pojat oli pienempiä, koira oli kolmonen ja lapset sitten lauman häntäpaikoilla.  Muuten koira tunnustaa kyllä minun auktoriteettini, mutta käyn sen kanssa päivittäin kovaa taistoa sohvan herruudesta.

Olen siis ollut matte kolmelle koiralle 25 vuoden ajan. Suhtaudun lemmikkeihimme tunteella ja höpsismillä, enkä ollenkaan ammattini edellyttämällä luonnontieteellisellä viileydellä. Koska kaksi edellistä otustamme on eläneet harvinaisen pitkät koirantaipaleet (14 v ja 16 v), elättelemme toivoa että Suklainenkin on rakastettavana vielä vuosia.

Maailman laiskin koira simahtaa ennenkuin kuono
on laskeutunut lattiaan.  © Outo Emo 2007

" Ei syksy ole surua, eikä kuolemaa
pitkän kesän jälkeen luonto levon saa.
Järvi menee riitteeseen, metsä hiljenee,
pian luontoäiti vetää lumipeiton korvilleen."

laulaa Mikko Perkoila levyllään Laiska Kottarainen

Vaikka olen muuten lähes ympärivuotisesti kursiiviseen melankoliaan taipuvainen, rakastan syksyä. Syksyssä on kaikki elämän värit harmaata myöten. Ja elämänhalu, hurjuus, kätkettynä seisahtaneiden raskaiden sadepäivien lomaan. Syksyssä on selkeät vastakohdat: kaunis-ruma, ilo-suru, tyyni-villi, energinen - uuvahtanut, kuulas-samea.

Tänään oli häkellyttävän kaunis päivä ja poimin kotipihalta syksyn pieniä iloja:

Tuhkapensaiden ruska  © Outo Emo 2007

Japanintatar ennätti kukkia ennen yöpakkasia  © Outo Emo 2007

Talon seinustalla ruusut kukkivat lumentuloon asti  © Outo Emo 2007

Kesäasterit sinnittelevät edelleen  © Outo Emo 2007

Punaiset ja siniset syysasterit ovat parhaimmillaan  © Outo Emo 2007

Myöhäiset kultapiiskut vasta aloittelevat  © Outo Emo 2007

Kuukausimansikka tekee raakileita pakkasiin asti © Outo Emo 2007

Verenpisara jatkaa ja jatkaa ja jatkaa talvikanervat jo naapurinaan  © Outo Emo 2007

Kanervat ja havut odottaa tähtihetkiään talvella © Outo Emo 2007

Lintu-altaalla on autiota ensi kevääseen  © Outo Emo 2007

Punainen lista 2007

Nämä säkeet ovat karuja

Gazella arabica 

    kuollut sukupuuttoon.

Pomarea nukuhivae

   kuollut sukupuuttoon.

             Hyvästi iäksi Arabian gaselli ja Nuku Hivan monarkki.

Zenaida graysoni

   hävinnyt luonnosta.

Bufo baxteri

   hävinnyt luonnosta.

           Hyvästi, Socorron kyyhky ja Wyomingin konna.

Camelus ferus

    erittäin uhanalainen.

Gavialis gangeticus

   erittäin uhanalainen.

           Hyvästi villikameli ja Intian gaviaali?

Xenospiza baileyi

   uhanalainen.

Megadyptes antipodes

   uhanalainen.

           Palaattehan, meksikonviirusirkkunen ja keltasilmäpingviini!

Enää eivät riitä surumieli

ja kohteliaat sanankäänteet.

Ussurin jokilaksoissa

hiiviskelee neljäkymmentä viimeistä amurinleopardia.

_____________________________

Runotorstain haasteena:

"On olemassa kursiivinen melankolia"

(Säe Eino Santasen runosta

'Sisiliskoja kuin runonjalkoja',

kokoelmasta Kuuntele, romantiikkaa,

Tammi, 2002.)

Olen hengittänyt pontevasti koko viikon. Käyn maanantaisin Chi Kung tunnilla, jossa keskitytään hengittämiseen. Puolentoistatunnin harjoittelun jälkeen tuntee, että elimistö on saanut happea sellaisiinkin sopukoihin, jotka normaalisti ovat täysin pimennossa raittiin ilman suhteen. Keskiviikkoisin ryhmälaulutunnilla kaikki alkaa hengityksen harjoittelusta, jota tehostettiin männä viikolla kylkien venytyksillä.. Torstain vesijumpassakin treenattiin pitkiä vatsalihaksia ja hengitystä, joten loppuviikosta oli kyljet kipeinä ja varsin hapekas olo. Se kuitenkin repsahti heti sunnuntaina syksyn ensimmäisellä salsatunnilla, kesän jälkeen kunto on ihan kuralla, hengästytti ja hikoilutti. Yäk. Tiedän, että se on harjoittelun tarkoituskin, nostaa sykettä ja hikoillakin, mutta kun minä olen sillälailla rakennettu, että se on minusta epämiellyttävää. Siksi on täytynyt etsiä sellaisia liikuntaharrastuksia, joissa muiden syiden aiheuttama mielihyvä ylittää itsensä rääkkäämisen aiheuttaman ällötyksen.

Tämänsyksyinen harrastekalenterini on aika mukava: paljon iloa ja sopivasti rääkkiä. Liikunnan lisäksi yhteen superiltaan on ladattu italiaa ja laulua. Muut tunnit on aikaisin illalla, joten saa lähdettyä pois töistä venymästä, eikä kotiintultua tarvitse painua suoraan nukkumaan. Syksyllä jaksan hyvin, mutta kevättalvella sitten iskee uuvahdus.

Aloitin uuden italian keskustelukurssin, jossa on sekä mukava ryhmä että opettaja. Ope pitää myös portugalin kursseja, mikä houkuttaisi mua älyttömästi. Mutta ehkä maltan mieleni, kunnes saan espanjan ja italian erotettua kunnolla toisistaan. Suustani pursuaa epämääräistä sekakieltä, kun espanjan sanat tulevat avuksi siinä missä italian puhetaito uupuu.

Pentu A tutki sunnuntaina lipaston päällä vuosia hiljaa nököttänyttä vanhaa radiota. "Mä en tiennyt, että tällä pääsee niin kauas". Niin pääsee, vastasin ja muistin hetkessä miltä tuntui maata vatsallaan radion bakeliittinappuloita väännellen ja painellen. Kuunnella kaukaisia surinoita, vinkuja ja satunnaisia musiikinpätkiä. Hilversum, Motala ... Joitain vuosia myöhemmin yritimme epätoivoisesti saada Luxemburgin aseman pysymään kohdallaan, jotta pysyisi edes hajulla suuren maailman virtauksista. Aikahypyt on hauskoja, oman lapsuuden elämykset on joskus kuin toisesta todellisuudesta. Voiko netissä surffaaminen koskaan aiheuttaa samanlaisia jännityksen väristyksiä kuin nuo kaukaiset radioasemat?