Tuli tehtyä pariviikkoinen työputki. 12-14 tuntisia päiviä valmisteluissa ja loppuhuipennuksena viikonlopun mittainen yleisötapahtuma. Sen jälkeen nukuin kolme päivää ja takki on edelleen tyhjä. Päässä pyörii vain, oliko se muka sen arvoista? Työnantajalle kyllä, mutta minulle?

A propos, takki. Rakas talvitakkini muuttuu rapisevaksi muovipussiksi paukkupakkasilla. Lämmön se kyllä pitää mutta ääniefektit ei ole kivoja. Eilen, kun jouduin kulkemaan lehtikuvaajan kanssa ulkona rannalla, lainasin toisen pennun vanhan karvareuhkan. Pää ja posket pysyi merituulessakin lämpiminä, mutta tänään piti luovuttaa lakki lapsen lämmikkeeksi. Pennut tosin laittaa karvalakin päähän vasta rajun uhkailun ja peljästyttämisen jälkeen.

Pari vuotta sitten sorruin Lapinreissulla ihanaan paksuun kuvioneuletakkiin. Koska olen ylettömän lämminverinen, en yleensä voi käyttää sitä missään. Mutta - jippii - nyt on ne tämän talven muutamat päivät, jolloin voin hikoilematta kulkea paksussa villatakissa.  

Muurautimme pari vuotta sitten olohuoneeseemme kaakeliuunin. Emme osaneet kuvitella miten loistavaksi päätökseksi se osoittautui. Uuni lämmittää, viihdyttää ja poistaa stressiä. Nytkin, kun mummolan tontilta kadetut vanhat pihdat poksuvat ja ritisevät, voi pikkuhiljaa unohtaa sen, että meinasi paleltua umpijäähän kotimatkalla, että pitää huomennakin mennä töihin, että yleensä on jotakin muuta elämää kullanpunaisten liekkien ja havupuun tuoksun taikapiirin ulkopuolella. Vai pitäisikö olla?