Tänään on Mielikirjapäivä, mikä sanahirviö. Reilu vuosi sitten murehdin, kun pennut ei lukeneet muuta kuin sarjakuvia. Karvista, Kapteeni Kalsaria ja Aku Ankkaa, ei niissä mitään moittimista - Akkarista olen itsekin omaksunut suurimman osan historiakertomuksista - mutta kun mikään muu ei kelvannut luettavaksi. Kirjastosta lainatut pinot pölyttyi hyllyssä yli laina-ajan ja palautettiin sitten koskemattomina.

Sitten pennut siirtyi fantasiapeleista sujuvasti fantasiakirjoihin. Eddingsien ja Salvatorejen välissä menee nykyään muutakin: Nautilusta ja Nemoa, Sormusten herraa, Narniaa, Potteria ja Artemis Fowlia. Viikonloppuisin molemmat istuu tiiviisti nenä kirjassa ja ahmii. (Meillä on viikonlopuiksi julistettu pelirauha, muttei arkisinkaan tarvitse enää jatkuvasti pelaamisesta natkuttaa, on päiviä jolloin konetta ei edes aukaista.) Hämmästelin tätä muutosta mummolle, joka totesi ettei ihme,kun kumpikaan vanhemmista ei muuta harrasta kuin romskujen lukemista. (Voi äiti, miten huonosti minut tunnet!). Mutta mallioppimista, jee, aina joskus joku 'kasvatus' onnistuukin.

Mieheen rakastuin aikoinaan osittain siksi, että luimme silloin samanlaisia kirjoja. Nykyisin lukumakumme on ihan eriytynyt: Mies lukee dekkareita ja jännitystä viihtyäkseen ja rentoutuakseen, minä etsin maailmanselitystä niin romskuista kuin elämänkerroista. Kovaa faktaa emme jaksa kumpikaan lukea, mielikuvitus irroittaa paremmin arjesta. Yhteisen innostuksen löysimme tänä syksynä, kun törmäsimme salaviisaan  Mma Ramotswen aurinkoisiin afrikkalaisiin tutkimuksiin. Miehellä ja pennuilla on yhteinen ikisuosikki Taru sormusten herrasta. Minä en ole pystynyt sitä kahlaamaan vaikka kymmenen vuoden välein olen säännöllisesti yrittänytkin (aikanaan tietysti siksi kun se oli suuren rakkauden mielestä maailmankaikkeuden paras kirja). Kun ei vaan nappaa, vaikka muuten olen suht paljon lukenut niin fantasiaa kuin skifiäkin.

Omaa lempikirjaa en oikein osaa nimetä, eri tilanteissa tarvitsee erilaisia tarinoita. Järisyttävin kirja on ollut Pohjantähden alla, jonka olen kolmasti lukenut siihen asti kun pikkuveljet teloitetaan, siitä eteenpäin en pääse. Siinä elämän/historian/yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus on kuvattu niin musertavasti, että kirjan kesken jättäminen on vapauttava kokemus. Flunssaisena luen aina jonkun klassisista tyttökirjasarjoista läpi taikka rakkaita lastenkirjoja: silmät seuraa rivejä, ei tartte ajatella yhtään, mutta voi kuitenkin eläytyä muuhun kuin omaan surkeuteensa. Silloin kun tarvitsee vähän näkökulmaa, kannattaa aina tarttua Linnunradan käsikirjaan liftareille. 42 mot.

Monissa kiinalaisissa kertomuksissa on sykähdyttävää vuosituhantisen kulttuurin ja muutoksen yhteentörmäystä, joka kertoo kohtalon väistämättömyydestä. Jos mielikirja pitäisi valita, ainakin nyt päätyisin Amy Tanin Ilon ja onnen tarinoihin, joissa äidin muinaisen Kiinan viisaus kolahtaa tyttären moderniin amerikkalaiseen elämään. Ihana kirja vielä seitsemännelläkin lukukerralla.