Kaikki, mikä voi ahdistaa, ahdistaa
Lapsettomuuden hoidon jatkotoimina sikiö tutkittiin ultraäänellä kohdun sisältä pariinkin kertaan heti raskauden alussa. Silloisten määritelmien mukaan olin vanha ensisynnyttäjä ja viikolla 15 otettiin lukuisia verikokeita kehityshäiriöiden todennäköisyyden seulomiseksi. Niistä olisi tietysti voinut kieltäytyäkin, mutta siinä vaiheessa halusimme kaiken mahdollisen tiedon mikä oli saatavissa raskautta vaarantamatta.
Minä kuulun ihmistyyppiin, joka ei voi lukea lääkärikirjoja ja jonka aivot lukkiutuvat aina sen pahimman vaihtoehdon vatvomiseen. Muutaman päivän kuluttua verikokeiden otosta meidät kutsuttiin kiireesti Naistenklinikan perinnöllisyysneuvontaan, koska veritestien tulokset olivat perusteellisesti pielessä. Lääkäri oli ymmällään: tulokset viittasivat moneenkin kehityshäiriöön, mutta arvot olivat ristiriitaisia. Jatkotutkimuksina ehdotettiin ultraäänitutkimusta sekä lapsivesipunktiota, jossa oli keskenmenon riski. Ratkaisu oli tehtävä nopeasti. Päätimme, että menen ultraäänitutkimukseen ja punktiota harkitaan sen jälkeen. Lähtiessämme lääkäri totesi, että jos odottaisitte kaksosia niin näissä tuloksissa olisi jotakin järkeä, mutta aikaisempien tutkimusten perusteella sikiöitä oli vain yksi.
Muutaman ahdistuneen päivän jälkeen tehtiin ultraäänitutkimus. Lääkäri tutki ja tutki eikä sanonut mitään, sitten hän pyysi anteeksi ja hävisi. Loputtoman ajan kuluttua hän palasi ylilääkäri mukaanaan. Taas tutkittiin, mitään puhumatta, ja lopulta päästiin lopputulokseen: Te odotatte kaksosia ja siksi testien tuloksissa ei ole mitään järkeä. Kotimatkalla en voinut olla hypähtelemättä, meille tulee kaksoset, meille tulee kaksoset... Mies oli typertynyt.
Seuraavana päivänä puhelin palautti taas maanpinnalle: testien tulokset eivät istu raja-arvoihin vaikka odotattekin kaksosia. Lääkärit suosittelivat vakavasti lapsivesipunktion tekemistä. Me uskoimme ja punktio tehtiin seuraavana päivänä. Toimenpiteen piti olla helppo ja kivuton, mutta se oli vaikea ja erittäin kivulias ja tarvittiin kaksi tuntia ja kolme lääkäriä ennenkuin erimunaisten kasosten molemmista sikiöpusseista oli saatu riittävä näyte. Mies vei minut voimattomana kotiin, ja makasimme yhdessä vuorokauden sängyssä keskenmenoa peläten.
Kromosomiviljelykset kestävät yleensä 2-3 viikkoa. Kahden viikon kuluttua aloin säpsähtää joka kerran, kun puhelin soi. Työtovereita vannotin, että jos minulle soitetaan tutkimustuoksista, minut on etsittävä vaikka kivenkolosta. En aikonut töissä edes kertoa raskaudesta ennenkuin oli ihan pakko, varmistaakseni asemiani sijaisena. Koko lähipiiri ihmetteli yhtäkkistä hysteeristä suhtautumistani puheluihin. Jatkuvasti pärisevä puhelin piti myös huolet pinnalla koko työpäivän ajan. Tulosten valmistuminen kesti poikkeuksellisen kauan, lähes 6 viikkoa. Kun tieto vihdoin tuli ja molemmat lapset olivat tulosten perusteella terveitä, sulkeuduin tarvikevarastoon itkemään huojennuksesta ja lähdin kotiin, kun olin saanut itseni koottua.
Muutaman viikon odotimme taas onnellisena terveitä kaksospoikia. Sitten verensokerini menivät sekaisin ja alkoi seuraava tutkimusrumba sairaalajaksoineen. Aloin suunnitella keskustelevani pomoni kanssa tilanteesta, ja mahdollisuuksistani jatkaa sijaisuutta oman äitiyslomani jälkeen. Alkoi olla melko vaikeaa juosta jatkuvasti tutkimuksissa työaikana, piilotella vatsaansa, hyppiä vaivihkaa pakoon kun viereisessä huoneessa käytettiin röntgenlaitteita (säteilymäärä työtilassamme oli mitattu niin pieneksi, ettei siitä olisi riskiä kuin mahdollisesti odottaville äideille), kieltäytyä nostelemasta ja kantamasta mitään ja kaikinpuolin esiintyä ulkoisesti niinkuin minulle ei olisi tapahtunut mitään, vaikka mielialat eri tutkimusten aikana syöksyivät kuin vuoristorata ylös ja alas.
Viikolla 24 kävin rutiinitarkastuksessa ja lääkäri sanoi, että nyt onkin aika jäädä sairaslomalle äitiyslomaan asti. Minuun iski täysi paniikki: Pomo oli poissa, enkä ollut vielä päässyt juttelemaan hänen kanssaan raskaudesta saati sitten tulevasta äitiyslomasta. Kaikki omat projektini olivat levällään. Tunsin itseni virkeäksi ja energiseksi ja kaikki koetulokset olivat hyvät. Lääkäri armahti minua ja kirjoitti sairasloman alkavaksi vasta viikon päästä. Viikossa kävin keskustelut pomon ja alaisteni kanssa, yritin pohjustaa seuraavan puolen vuoden työt ja jatkoa työsuhteelleni sekä ajoin itseni ihan loppuun.
Kotona kerkesin levätä rauhassa vajaat kaksi viikkoa. Sen jälkeen verenpaineeni nousi, kohdunsuu aukesi ja lopun raskausajasta makasin Naistenklinikalla muuttuen koko ajan pelokkaammaksi ja ahdistuneemaksi.
Jälkikäteen olen laskenut, että koko raskausajasta olin rauhallinen ja onnellinen noin 7 viikkoa. Nuo viikkot jakautuvat alun keskenmenojännityksen ja erilaisten tutkimusten ja tulosten odottamisen väliin pieniksi pätkiksi, niin että pisin tyyni jakso oli vähän yli kaksi viikkoa. Joku muu olisi ehkä ottanut kaiken täysin rauhallisesti, murehtinut vasta sitten kun siihen on aihetta, mutta minä en ole sellaisista tarveaineista rakennettu.
