Menin viikonloppuna tahitilaisten tanssien intensiivikurssille. Nyt alkaa vihdoin taas kinttaantuneet lihakset relata. Lantio siinä kyllä löytyi, mutta kunto meinasi pahasti loppua kesken. Oli työlästä vältellä katsomasta harjoitussalin paljastavista peileistä punaisena puuskuttavaa pullavaa itseään. Pylvään takana lymyily auttoi.

Minä en harrasta liikuntaa kuin pakosta. Mutta nyt se pakko on ollut edessä, kun paikat natisee ja pelkällä paastolla elopainokaan ei alene. Olen yrittänyt seuloa itselleni sellaiset "harrastukset" (jos väkipakkoa voi sellaiseksi kutsua), jotka edes jotenkin tuovat iloa. Siispä vätkytän lanteita ja koipia, käsiä ja rintaa, latinalaisten ja etelämeren sävelien tahtiin 2-3 kertaa viikossa. Nautin musiikista ja rytmistä ja vihaan hikoilemista ja puuskuttamista. Tunnin loppupuolella toistelen hampaat irvessä: Kärsi, kärsi, kirkkaamman........ (/...koreamman lein saat). Tanssituntien jälkeen vesijumpassa polskiminen tuntuu leppoisalta sunnuntaikävelyltä.

Sunnuntaina valitin, etten enää pysty istumaan lattialla, kun selkä ja jalat ei kestä. Tästä keski-iän rajoitteesta en pysty vääntämälläkaan saamaan aikaan myönteistä näkökulmaa. Toivon vain, että sinnikkäät tanssiharjoitukset ja altaassa reuhtominen, palauttavat edes hitusen menetetystä notkeudesta.