Aamulla aurinko paistoi ja Viikin pelloilla lumen pinta höyrysi. Radio varoitti jäiden heikkenevän vauhdilla, eikä yöpakkasten jäädyttämä kohvajää kestä kohta edes pilkkijän koiraa. Kunnon hankiaisen pinta on kuin kiiltävää sokerikuorrutusta. Kun aurinko osuu siihen, näyttää kuin miljoonat pienet timanttisirut kimmeltäisivät lumella. Mikä ero niihin talviin, jolloin lohduttomat  paksut harmaat pilvet roikkuu melkein talojen katoissa kiinni syyskuusta huhtikuuhun!

Lorvin aamuauringossa kohti päivän ensimmäistä palaveripaikkaa ja huips - vedin oikein kunnon lipat. Löysin itseni selältään jäisessä mäessä. Makasin hetken paikoillani ja totesin, että lonkkaan, polveen ja pyrstöön koskee, mutta mihinkään ei kohtalokkaasti. Ihmettelin myös ettei pää ollut osunut maahan, käsi ottanut vastaan ja murtunut tai jo valmiiksi kipeä selkä kolahtanut sen enempää. Mietiskelyn jälkeen yritin ylös, enkä onnistunut. Liukkaassa mäessä mistään ei saanut tukea. Niinpä istuin siinä hölmönä hameet levällään maassa, kunnes paikalle osui ystävällinen roskakuski, joka kampesi minut ylös. Hartaat kiitokset hänelle. Vasta tunnin kuluttua huomasin, että koko toinen sääreni nilkasta lonkkaan on pienillä verisillä naarmuilla, jotka jää ja hiekka hieroivat pintaani.

Kevään iloja. Hyvä, että jokatalvinen väistämätön liukastuminen on nyt lennokkaasti suoritettu.