" Ei syksy ole surua, eikä kuolemaa
pitkän kesän jälkeen luonto levon saa.
Järvi menee riitteeseen, metsä hiljenee,
pian luontoäiti vetää lumipeiton korvilleen."

laulaa Mikko Perkoila levyllään Laiska Kottarainen

Vaikka olen muuten lähes ympärivuotisesti kursiiviseen melankoliaan taipuvainen, rakastan syksyä. Syksyssä on kaikki elämän värit harmaata myöten. Ja elämänhalu, hurjuus, kätkettynä seisahtaneiden raskaiden sadepäivien lomaan. Syksyssä on selkeät vastakohdat: kaunis-ruma, ilo-suru, tyyni-villi, energinen - uuvahtanut, kuulas-samea.

Tänään oli häkellyttävän kaunis päivä ja poimin kotipihalta syksyn pieniä iloja:

Tuhkapensaiden ruska  © Outo Emo 2007<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Japanintatar ennätti kukkia ennen yöpakkasia  © Outo Emo 2007

Talon seinustalla ruusut kukkivat lumentuloon asti  © Outo Emo 2007

Kesäasterit sinnittelevät edelleen  © Outo Emo 2007

Punaiset ja siniset syysasterit ovat parhaimmillaan  © Outo Emo 2007

Myöhäiset kultapiiskut vasta aloittelevat  © Outo Emo 2007

Kuukausimansikka tekee raakileita pakkasiin asti © Outo Emo 2007

Verenpisara jatkaa ja jatkaa ja jatkaa talvikanervat jo naapurinaan  © Outo Emo 2007

Kanervat ja havut odottaa tähtihetkiään talvella © Outo Emo 2007

Lintu-altaalla on autiota ensi kevääseen  © Outo Emo 2007