Miten konservatiivinen voi olla vanhan kävyn musiikkimaku? Miehen musiikkimaku on progressiivisempi kuin minun, mutta olemme liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei ole 70-luvun musiikin voittanutta. Kun rupesin listaamaan mielestäni parhaita miesartisteja, en voi kuin todeta: Sitä saa mitä aikanaan on oppinut tilaamaan. Listallani on ainoastaan yksi uusi tulokas kolmeenkymmeneen vuoteen.

Eli siis jatkoa Susupetalin liikkeelle potkaisemaan musiikkimeemiin. Tässä klipsejä viiteen minun mieltäni sykähdyttävimpään miesesiiintyjään.

Maailma on täynnä lumoavia ääniä ja tulkintoja (John Lennon, Bruce Springsteen, Maurice Chevalier, Jaques Brel, Sting, Peter Gabriel, Mick Jagger, Tauno Palo, Sam Cooke, Luis Armstrong, Leonard Cohen, Victor Jara....), jotka päätyvät usein levylautaselle. Mutta noihin luetteloni viiteen olen kasvanut kiinni.

331045.jpg

Ostin ensimmäisen levyni vuonna 1973. Se oli Mark Bolanin The Slider, joka oli kallis aarre. (Levysoitin meille hankittiin vasta kaksi vuotta myöhemmin, joten kävin kuuntelemassa aarrettani naapurissa). Marc Bolan on minulta jäänyt historian hämäriin nurkkiin, vaikka totesinkin tässä taannoin pystyväni edelleen laulamaan mukana radiosta tulleen Metal Gurun. Samalta elämänvaiheelta on peräisin yhä jatkuva viehtymykseni David Bowieen ja Rod Stewartiin. Stewart on tehnyt paljon imelää soopaakin, mutta 70-luvun alkupuolelta hänen ja Facesin tuotannosta löytyy lukuisia helmiä. Toisaalta suht äskettäin tehty konserttitaltiointi Unplugged and seated välispiikkeineen on suorastaan lohdullinen, ihminen voi sekä muuttua että säilyä.

Hectorin kanssa olen kasvanut aikuiseksi. Ja lähes kaikki hänen laulunsa osaan ulkoa, mikä ei lakkaa pentujani ihmetyttämästä. Yves Duteilin olen löytänyt uudestaan parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Hector analysoi ja ahdistuu, Duteil  yrittää muokata maailmaa balladeilla. Maailmanparantajia molemmat.

Juanes on uusin ihastukseni. Kuuntelin joitakin vuosia sitten paljon latinopoppia soittavia nettiradioita herättääkseni uinuvan espanjantaitoni eloon. Juanes erottui heti mukavasta, mutta muuten melko tasapaksusta musiikkitarjonnasta. Latinojen tapa sotkea voimakkaita kielikuvia, uskonnollisia ilmaisuja ja sotaista retoriikkaa vetoaa minuun (agnostiseen pasifistiin). Hivelevää espanjaksi, kökköä suomeksi käännettynä. Raahasin Mieheni, jolle on muutenkin pakkosyötetty latinomusaa, Juanesin Helsingin konserttiin viime kesänä. Paikalla oli varmasti joka toinen Suomessa asuva eteläamerikkalainen ja jokaikinen kolumbiaano. Meno oli sen mukaista ja se oli yksi hauskimmista konserteista, joissa olen ollut.

Miehen kanssa kinaamme jokaisen konserttikäynnin jälkeen, meneekö juuri nähty ja kuultu yhteiselle konserttien top5 listallemme. Kovasti sekin lista on miespainotteinen: Bruce Springteen, Sting, Phil Collins, Santana ja Juanes. Listamme on myös tyypillisen keski-ikäinen.