Minun pikku pennullani alkoi vuodenvaihteessa äänenmurros. Apua, pysäyttäkää aika.

Hymyilemättä ei voi kuitenkaan kuunnella,  kun A:n repliikit kesken jutun mörähtävät mataliksi tai kiekaisevat korkeuksiin. Yrittäessäni selvittää mikä on äänenmurroksen fysiologinen syy, huomasin etten voi tajuta miltä murrosikä pojista tuntuu. Vaikka aitoa murkkuasennetta heiltä löytyy jo, olimme ajatelleet, että onhan tässä vielä aikaa ennenkuin fyysiset muutokset alkavat.

Selailin kiivaasti murrosikää koskevia nettisivuja, kunnes törmäsin lastentautiopin professori Martti Siimeksen kalvosarjaan murrosikäisen kehityksestä. 130 kalvoa murehdittavaa. Yölliset siemensyöksyt voivat olla pojalle yhtä pelottava asia, kuin kuukautisten alkaminen tytöille, jos asiaa ei ole ennakolta käsitelty. Mitä minä siitä tiedän? Mitä minä ymmärrän kivesten koon murehtimisen vaikutuksesta minäkuvan kehittymiseen? Miten osaan eläytyä siihen, mikä kaikki kummallinen voi pojan itsetuntoa kolhia, ja miten minä osaan sitä varjella?

Mies on luvannut hoitaa varsinaiset sukupuolikasvatuskeskustelut poikien kanssa. Mutta miten tuo suoranuottinen norsu osaa mennä sisälle herkkien poikien sielunelämään. Pelkään pahoin, että tunnepuolen hanskaaminen jää kuitenkin minulle. Vai haluanko vain uskoa, että tässäkin Emo on korvaamaton? Ja kuka on yliherkkä pennut vai emo?

Pennut keväällä 1995