Muutama päivä meni Koiran hoiturina. Otukselta leikattiin pois kohtu. Ensimmäisen illan ja yön se ulisi ja marhasi ympäriinsä. Eläinlääkärin ohjeissa sanottiin, että se on asetettava lämpimään paikkaan nukkumaan, mielellään vielä huovalla peitettynä. Mutta kun se ei suostunut, eikä heikkoa mutta päättäväistä 35 kiloa saa väkisin pidettyä aloillaan. Normaalisti hauva on säyseä ja tottelevainen, mutta nukutuksen jälkeinen 'krapula'  ja kipu sai sen ihan sekaisin.

Valvoin sen kanssa yön ja torstaina se olikin jo lopen uupunut. Tassut vapisi väsymyksestä ja kivuista, mutta paikalleen se rauhoittui vain viideksi minuutiksi kerrallaan. Ilmeisesti haava-aluetta kuumotti, koska makuupaikaksi se etsi aina kylmimmän paikan, minkä vetoisasta talostamme löysi. Minä kuljin perässä ja peittelin sitä. Kovalla tappelulla sain aamulla sen lujasti yhteen kiristetyt leuat auki ja kipulääkkeen pieninä palasina kurkkuun. Kun lääke vihdoin rauhoitti koirun, se nukahti pariksi tunniksi. Iltapäivällä piipahdimme pihalla, että se saisi lirautettua, mutta sepä heitääntyi vatsalleen lumeen ja oikein hieroi haavaansa likaiseen kinokseen. Nostin sen niskasta ja takapuolesta ylös, raahasin sisään ja yritin puhdistaa parhaani mukaan.

Eilen illalla olin itse uuvahtanut, neuvoton ja itkuinen. On tämäkin nyt lomaa. Mutta nukuttuaan koko yön meidän sängyssä Koira oli aamulla kuin toinen otus. Eilen se ei syönyt eikä juonut, tänä aamuna se putsasi kuppinsa tyhjäksi ja kärkkyi tavalliseen tapaan pentujen aamupalan jämiä. Otimme yhdessä päivällä sohvalla hartaat parantavat ettoset. Koheni niin Koiran kunto kuin Emon mieliala.

Vuorokauden valvoin ja maailma meinasi heti kaatua päälle. (Toisaalta pystyn kyllä edelleen pystylähtöihin, jos se on oma valintani.) Vauvan kanssa en enää kuvittelisikaan jaksavani valvoa. Eikä siitä kuitenkaan ole kuin vähän yli kymmenen vuotta, kun keskosina syntyneiden kaksosten kanssa meni koko ensimmäinen vuosi valvoessa putkeen.  Näen toistuvasti sellaisen painajaisen, joissa kuulen olevani raskaana ja yritämme Miehen kanssa epätoivoisesti keksiä, miten me tästäkin vielä selvitään. Herään hikisenä ja korvat suhisten, kerran jopa itkin helpotuksesta, kun tajusin sen olevan vain unta. Onneksi raskaus ei minun hormonitasoillani ole enää kuin tuiki teoreettinen mahdollisuus. 

Mutta pari viime päivää lisäsi taas itsetuntemusta,  eipä minusta sairaanhoitajaksikaan ole, ei ihmisten eikä koirien.