Bambi haastoi minut paljastamaan kuusi outoa asiaa itsestäni. Piti kysyä asiaa oikein Mieheltäkin, koska minähän olen kerrassaan normirouva, vain maailma ympärillä on outo ja kummallinen.
- Peruskalliot olisi suojeltava, siis ihan fyysisesti ja minun mielestäni. Minua riipoo, kun ikiaikaista materiaalia rouhitaan surutta soraksi ja upotetaan täyttömaaksi tai tienpohjiin. Teihin, jotka voisivat yhtä hyvin kiertää kalliot, eikä turmella niitä. Suomessa on maailman vanhinta peruskalliota, ja sitä tuhotaan ikään kuin se olisi rajaton luonnonvara. Olen löytänyt vasta yhden aatetoverin, mutta olen kyllä meuhkannut asiasta niin paljon, että lähimmät lopettaa vuodatukset lyhyeen: joo, joo, taas sitä kalliojuttua, tiedetään.
- Pelkään rajallisia lukittuja tiloja. Esimerkiksi renaava vessanlukko saa minut hetkessä hillittömään paniikkiin vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ilmaa ja ihmisiä tai oven alta mahtuisi ryömimällä ulos. Jos en muuten saisi kehitettyä ahdistusta, ei tarvitse kuin kuvitella olevansa elävänä suljettu ruumisarkkuun, niin johan irtoaa kunnon angstit.
- Minulla on ankanjalat (=leveät ja lattanat, kaikki varpaat yhtä pitkät), jotka kävellessä kääntyy ulospäin kuin Chaplinilla ikään. Näin talvisella askelkuvioni erottuu lumessa selvästi ja se ärsyttää minua. Jos olen edellisessä elämässä ollut ankka, ansaitsen seuraavassa päästä koalaksi.
- Olen pohjattoman epäluuloinen sieniä kohtaan. Ne ovat kiehtovia eliöitä, mutta suuhuni en niitä suostu pistämään. Itse asiassa, kun katselee dokkareita, joissa näytetään sienien leviämistapoja tai liikkeitä nopeutettuna, ei voi päätyä muuhun lopputulokseen kuin siihen, että sienet ovat ulkoavaruudesta salakavalasti tänne soluttautunut elämänmuoto. Sienethän eivät ole kasveja, eläimiä tai bakteereja vaan........
- En usko, että valon nopeus on nopeuden absoluuttinen maksimi. Muuten uskon kyllä Einsteiniin ja täysin tunnepohjalta, niinkuin tosi usko kumpuaakin.
- Sisäänpäin kääntyminen ja itseensä keskittyminen on tyydyttävää, mutta joskus ahdistavaa. Ulospäin suuntautuminen on rasittavaa, mutta joskus antoisaa. Ja näiden kahden välillä pitää tasapainoilla. Mulla on pieni, mutta rakas ystäväjoukko, johon pitäisin mielelläni tiiviisti yhteyttä jostakin etäältä.
Eikä tässä vielä kaikki! Bonusraitana Miksi nimitän itseäni Oudoksi Emoksi? Koska tasapainoilen elämässä ahdistuksen ja innostuksen välillä. Koska äitiys on ollut minulle vaikeaa, ja aiheuttanut enemmän tuskaa kuin iloa, vaikka rakastankin pentujani kiihkeästi. Koska en löydä itsestäni pyytettömyyttä ja uhrautuvaisuutta. Koska pohjimmiltaan en kuitenkaan tahdo olla normirouva. Koska.....
Meemi on jo pyyhkäissyt halki sen Blogistanian, jonka minä tunnen joten lainaan vain Virtaskan ajatusta: Haastautukoon ken haluaa.
Kommentit