Ruotsinkielisen radiokanavan toimittaja soitti ja tiedusteli aluksi: voinhan puhua ruotsiksi. Naturligtvis, det går ju bra, vastasin ja aloin hikoilla. Kaksikielisessä kunnassa toimihenkilö ei voi kieltäytyä palvelemasta toisella kotimaisella, varsinkaan jos on esittänyt kielitodistuksen, joka todistaa riittävät taidot.

No, asia oli sinänsä yksinkertainen. Kanava halusi tehdä päivälähetykseen lyhyen  ja kevyen (=viihteellisen) haastattelun alaltamme, ruotsiksi. Edelleen tuskaisesti hikoillen, selvitin taustat ja toiveet, ruotsiksi, ja lupasin palata asiaan, om en stund. Kelasin kuumeisesti kuka muutamasta äidinkieleltään ruotsinkielisestä työntekijästämme voisi olla tehtävään sopiva, soittelin ensin hyville, sitten mahdollisille ja lopulta mahdottomillekin. Sairaana, lomalla, ei ennätä, ääni maassa jne. Lopulta luovutin ja vuolaasti pahoitellen, ruotsiksi, totesin että, tyvärr tänään haastattelu ei onnistu.  

- Etkö sinä voi itse kertoa, en kysy mitään vaikeaa. Siinä vaiheessa paidanselkämykseni oli läpimärkä, kieleni meni täysin solmuun ja aivoistani tuli ulos pelkkää mustaa huurua.  Lukioaikainen ruotsinopettajamme käytti kolme vuotta jatkuvaan aivopesuun: te olette niin huonoja ettei yksikään teistä tule selviiämään ruotsin kirjoituksesta. Kirjoituksista selvisin hyvin arvosanoin ja kielitutkinnostakin myöhemmin hyvin taidoin, mutta kaikista käymistäni keskustelukursseista huolimatta en osaa luottaa puhetaitooni (ja inhoan ruotsin puhumista). Muita kieliä, joita olen opiskellut paljon vähemmän, sönkötän kyllä sujuvasti.

Asia ratkesi lopulta onnellisesti, löysin yllättäen sopivan ihmisen rupattelemaan radiossa ruotsiksi. Kotona päivittelin Miehelle, että pystyn kyllä suoltamaan puuta heinää suomeksi semmoisistakin aiheista, joista en juurikaan mitään tiedä, mutta ruotsiksi se on täysin omöjligt. Hyvin hämäsit, lohdutti Mies, toimittaja kuvitteli, että selviäisit siitä. Se hiveli kyllä mieltä.