Olin viime perjantai-iltana Koiton laulun tukibileissä, joissa kuoro lauloi Chydeniuksen säveltämän laulun Tyttö ja tanssiva karhu. Maija-Leena Mikkolan teksti saa niin luettuna kuin kuin laulettunakin kyyneleeni valumaan aina. Kertakaikkiaan elämää ja ymmärrystä suurempi tarina. 

Balladi on julkaistu vuonna 1979 kokoelmassa Lauluja.

Kun isänsä kodissa tyttö
kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt, mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Ajoi markkinoille tyttö,
huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun
joukossa ilveilijäin.

Vain kerran kun silmiin katsoi
hän karhua hyppivää,
hän tiesi, mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Hän unohti isän ja äidin
ja lapsuuden unohti,
ja ilveilijöiden matkaan
hän salaa katosi.

Hän karhun vierellä kulki,
sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa jakoi hän leivän
ja nälän, vilun ja työn.

Ja karhu, karhu tanssi,
kun tyttö rumpua löi.
Ja niinkuin aurinko kuuta
hän karhun sydäntä söi.

Tie juoksi, vuodet kulki,
yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun
soi hilpeät sävelmät.

Vaan heikkeni tanssiva karhu,
se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta
se lausui verkalleen:

"Oi, valon keskelle raudan
ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen
kannoimme ilveillen.

Ken kulkee markkinatietä,
ylen pitkää ja leveää,
se tietää mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Ken hallitsee sydäntäni,
sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni
on rakkaus pohjaton."

Nyt särähti mandoliinit,
nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,
ja kalpeni katselijat.

Kun karhun huulilta juoksi
pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui
sanansa viimeiset:

"Oli rakkauteni sinuun
kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.
Oi, ota käsiisi se."

On tarina vanha, jo peittää
sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken
ja unohtui itsekin.