Ruotsinkielessä on omat nimityksensä koiran ja kissan emännyydelle (= matte) tai isannyydelle (= husse). Se kuullostaa jotenkin täysijärkisemmältä kuin äiditellä itseään nelijalkaiselle. Minä olen kyllä päästelllyt kaikille koirillemme suustani sellaista lässytystä ja sössötystä, jota en ikinä ole esimerksiksi lasten kanssa käyttänyt.

Halusin lapsena niin kovasti koiraa, mutta äiti ei suostunut. Rakastin täysillä lähipiirin koiria, sitäkin sukulaisten häiriintynyttä buldoggia, joka puri minut sairaalakuntoon, kun olin kahdeksan vanha. (Minun uskottiin provosoineen sitä, mutta eläin lopetettettiin sen jälkeen, kun se oli hyökännyt kolmen viattoman sivullisen kimppuun samanlaisin seurauksin).

Ensimmäisen oman koiramme saimme Miehen kanssa opiskeluaikana perintönä sukulaisilta. Musta labradori tuli ensin meille vain tilapäisesti hoitoon. Sitten hoitojaksot pitenivät ja kotijaksot lyhenivät, kun isäntäperheellä oli vaikeuksia sovittaa koiraa senhetkiseen elämäntilanteeseensa. Lopulta Musta siirtyi kokonaan meille. Se oli silloin jo kymmenvuotias, aikanaan hyvin koulutettu, viisas ja suuri koirapersoona. Rakastin sitä koko lapsuuteni ja nuoruuteni patoutuneiden koiratunteiden voimalla. Kerkesimme elää sen kanssa neljä vuotta, ennenkuin se jouduttiin lopettamaan vanhuudenvaivojen takia.

946635.jpg

© Outo Emo 1978

Musta oli suuri kivien rakastaja. Sen kesähuvituksiin kuului hakea järvestä kylmä kivi ja tipauttaa se rannalla pahaa-aavistamattoman  auringonpalvojan kuumalle vatsalle. Se eli myös innokas marjastaja ja tunki kuononsa aina juuri siihen varpuun, josta mukaan otettu ihminen oli riipimässä herkkuja. Tein graduani viiden järven vesistä ja Musta oli myös pontevasti mukana touhuamassa veneessä ja näytteiden otossa.  

Mustan kuoltua kesti vain kuukauden ennenkuin aloimme soitella kasvattajilla saadaksemme ensimmäisen kokonaan oman koiran. Seuraava otus oli kultainen noutaja, joka tuli meille syksyllä, kun olin lopettanut kesätyöt.  Ajattelin olla pennun kanssa muutaman viikon kotona, jotta se tottuisi. Mutta viikot venyivät kuukausiksi koiran kanssa leikkiessä ja tulin pitäneeksi neljän kuukauden koiriusloman, ennenkuin sain taas  pakottauduttua kirjastoon ja lopputenttien äärelle.

Kasvattaja kysyi meiltä halusimmeko pienen ja vilkkaan vai pullean ja laiskan pennun. Valitsimme pienen ja vilkaan ja saimme maailman toisiksi laiskimman, aran ja hellyydenkipeän otuksen. Olimme päättäneet, ettei sitä opeteta sängyssämakoilijaksi. Mutta ensimmäisenä yönä se nosti tassunsa sängynlaidalle, itki surkeasti ja nostin sen kainalooni. Ja sen jälkeen sen paikka oli siinä.

946639.jpg

© Outo Emo 1988

Kultainen oli hömppä, varsinkin kun sitä vertasi ylivertaisen älykkääseen Mustaan. Mutta se oli suloinen ja koska minä olin sen ensimmäisenä ottanut syliini ja kainalooni, se valitsi minut alfaihmisekseen. Se kulki perässäni joka paikkaan, kuono kiinni polvitaipeessani, kompasteli ja töni tavaroita yrittäessään pysyä mahdollisimman lähellä. Seitsemänvanhana sillä todettiin maitorauhasessa syöpakasvain. Ison leikkauksen jälkeen toivoimme saavamme pitää  sen edes vuoden verran, mutta pehmeäluontoinen koira yllätti sitkeydellöään ja eli vielä liki kymmenen vuotta lisää.

Kultaisemme sopeutui isoihin elämänmuutoksiin. Muutimme paritaloon ja iso aidattu piha oli autuus kaupunkiasunnossa eläneelle koiralle. Muutaman vuoden kuluttua Naapuri otti terrierrinpennun ja yhtäkkiä meidän arasta ja taipuisasta koirasta kehittyikin johtajakoira. Vaikka airedalenterrierri kasvoi kooltan jättimäiseksi Kultsiin verrattuna, meidän koiralla oli aina vanhemman ja johtajan yliote.

Kultsi oli yli kymmenvuotias, kun kaksosemme syntyivät. Vaikka se oli jo vanha, se oli loppumattoman kärsivällinen lasten kanssa ja antoi rettuuttaa itseään miten vain. Se vain loi minuun kärsivän katseen, kun halusi päästä rauhaan ja silloin pelastin sen turvaan selkäni taakse sohvalle tai lapsiportin taakse.

948159.jpg

© Outo Emo 2006

Nykyinen koiramme on labradori, syötävän söötti suklaanruskea. Omapäinen velmu, tyhmähkö ja meidän mielestämme se maailman laiskin koira. Kaikki noutajamme ovat olleet syömäreitä, mutta Suklainen on niin ahne, ettei sitä voi kouluttaa makupalojen avulla. Sen pää menee ihan sekaisin palkintosyötävistä olivat ne sittten näkkileipää tai namipaloja eikä se pysty oppimaan silloin yhtään mitään. 

Suklaisessa on näyttelijän vikaa ja sen kerjäystaidot ovat ihan omaa luokkaansa. Se ottaa pohjattoman surullisen ilmeen, laittaa pään kallelleen ja katsoo, katsoo, katsoo, katsoo, katsoo, minuuttikaupopalla, tarvittaessa jopa tunnin, toista (esimerkiksi lautasen reunalle jätettyä omenanraatoa). Se syö lähes mitä vaan greippiä, kurkkua ja mansikoita lukuunottamatta, mutta niitäkin se kyllä kerjää. 

Suklainen valitsi heti ihmisekseen Miehen, mikä oli minulle vaikea pala sulattaa (koska kaikkien pitäisi tietysti rakastaa minua eniten). Minä kelpaan paremman puutteessa ja lapset ovat vasta pääseet sen arvojärjestyksessä kolmos- ja nelospaikoille. Kun pojat oli pienempiä, koira oli kolmonen ja lapset sitten lauman häntäpaikoilla.  Muuten koira tunnustaa kyllä minun auktoriteettini, mutta käyn sen kanssa päivittäin kovaa taistoa sohvan herruudesta.

Olen siis ollut matte kolmelle koiralle 25 vuoden ajan. Suhtaudun lemmikkeihimme tunteella ja höpsismillä, enkä ollenkaan ammattini edellyttämällä luonnontieteellisellä viileydellä. Koska kaksi edellistä otustamme on eläneet harvinaisen pitkät koirantaipaleet (14 v ja 16 v), elättelemme toivoa että Suklainenkin on rakastettavana vielä vuosia.

948168.jpg

Maailman laiskin koira simahtaa ennenkuin kuono
on laskeutunut lattiaan.  ©
Outo Emo 2007