Pennut täytti eilen 12 v. Onhan niitä jo sen ikäisinä ajatellut koko syksyn, kun ala-asteen vikalle menivät, mutta nyt tuli virallisesti mittari täyteen.

Minä vaikerran (niinkuin kai kaikki emot): Mihin katosivat ne somat pallerot ja tilalle tuli kaksi hongankolistajaa, jotka pienimmästäkin syystä menee ovet paukkuen huoneeseensa ja kiljuu: Mitä välii? Toisaalta hävisivät ne kaksi järjetöntä otusta, joilla oli liike-energiaa 50kertaisesti keski-ikäistyviin vanhempiinsa verrattuna, ja jotka juoksivat aina karkuun kahteen eri suuntaan. Paijata ja suukotella ei enää saa (ÄLÄ VIITSI, hei), mutta onko mitään sen kallisarvoisempaa kuin esimurkkuikäisen poski, joka joskus vapaaehtoisesti painautuu hetkeksi poskeani vasten. Tai yhteinen kikatus, kun nauruhermomme toimivat samalla mallilla.

Eilen Kela naukui autoradiossa ja muistelimme Miehen kanssa, miten Milla oli autokaraokemme suurin hitti. Alkuperäisversiosta ei saanut mitään selvää, kun pennut ja minä hoilasimme täysillä päälle: Milla hei sun täytyy muuttuu, sun elämältäs suunta puuttuuu... Miten juuri se niin kolahtikin ja se soi yhteen aikaan tuhkatiheään, joten laulamaankin päästiin tuhkatiheään. Olemme olleet yhdessä kauneimmat joululaulut konserteissa joka vuosi ja viime keväänä iki-ihanassa kaupunginorkesterin yhteislaulukonsertissa ja aina pennut on näyttänyt hapanta naamaa (... koska tää loppuu, onks täällä pakko olla, me ei haluta nyt laulaa...) Mutta Millaa vedettiin aikanaan puhtaalla riemulla. 

Onko minusta tullut äitiyden myötä lempeä ja ymmärtävä? Ei. Olenko osannut laittaa asiat tärkeys-järjestykseen, työn, perheen ja itseni kaikki ansaitsemilleen paikoilleen? En. Mutta pennut ovat kasvattaneet minusta aikuista.  Se on ollut korvaamattoman arvokasta ja tullut siinä huomaamatta kaiken arjen pyörityksen sivussa. Sitä yritän heille maksaa takaisin, olemalla vankkumatta se aikuinen, joka piirtää rajat. Mutta myös luopumalla ja väistymällä sitä mukaa kun pentujen itsenäistyminen sen vaatii.

Koska pöpöt pyörii perheessä edelleen, siirsimme suosiolla pentujen kutsut parin viikon päähän. Viikonloppuna juhlimme synttäreitä kotona paistamalla ja koristelemalla jättisatsin pipareita. Pennut innostui molemmat niin tyypillisesti omaan tapaansa: T oli mukana alusta lähtien, teki huolellista ja järjestelmällistä työtä, jossa kaikki koristeet oli symmetrisesti asetettu paikoilleen. A kolisteli keittiöön jälkijunassa, vaati raivaamaan itselleen oman työtilan sekä yhtä hyvät tai mieluummin vähän paremmat koristelutarpeet kuin veljellään. Sitten hän roiski koristeet löysin rantein pitkin pipareita ja lopulta kiristi multa lausuntoa, että hänen tekemänsä olisivat hienoimpia.

Sama asetelma toistuu arjessa tuhansin eri tavoin ja on myös yksi syy siihen miksi pennut on jo päiväkodissa erotettu toisistaan eri ryhmiin ja nykyään rinnakkaisille luokille. Ettei tarvitsisi koko ajan kilpailla kaikesta sydänverellä.