Olin viime viikolla viestinnän kurssilla, jossa oli aiheena lehtijutun kirjoittaminen. Kouluttajien mukaan kirjoittaminen on ennenkaikkea ajatusprosessi (täysin samaa mieltä) ja kirjoittamisella pitää aina olla tavoite (melkein samaa mieltä).

Kun aloitin blogin kirjoittamisen, minulla oli tarve, kutsutaan sitä nyt sitten tavoitteeksi. Vapaa-ajalla sohvalla maatessani minulla on kaksi tilaa: passiivinen möllötys, jolloin aivoissa ei tapahdu mitään tai hyperaktiivinen tajunnanvirta, jolloin päässä sinkoilevista ajatuksista ei saa mitään tolkkua. Halusin bloggaamalla saada itseni möllötysvaiheessa edes silloin tällöin ajattelemaan jotakin, ja toisaalta sinkoiluvaiheessa saada kootuksi joitakin järjellisiä pohdintoja. Jo reilussa viikossa päässäni on käynnistynyt taukoamaton prosessi: tästä vois kirjoittaa, tätä pitäis miettiä, ajatella että joku voi kokea ton noinkin. Ajattelen, siis elän. (Hoi Kela, minäkään en suostu pystyyn kuolemaan, enkä myöskään sohvalle).

Roiskin eilen keski-iän ärtymyksen aiheita koko viikon tarpeiksi. Pystyisköhän niistä vääntämään jotakin muuta näkökulmaa (en sano positiivista ajattelua, koska se nostaa mun kärttyiset niskakarvat pystyyn). 

- En näe, aina pitää olla lasit päässä: + Olen ostanut huikealla summalla juuri sellaiset lasit kuin halusin (kallein henkilökohtainen omaisuuteni), Uimahallissa ilman laseja ei näe muita ja kuvittelee olevansa itsekin pupu pensaassa.

Enempää ei heru, rajansa myönteisyydelläkin. Outo yritys jatkuu.