Olen kokeillut kaikkia mahdollisia vaalikoneita, jotka vain olen löytänyt. Puolue on helppo valinta, mutta millä ihmeellä löytäisi sopivan ehdokkaan. Kaikki vaalikoneet antavat mulle aina kärkeen saman ehdokkaan: keski-ikäisen, akateemisesti koulutetun  naisen, joka vastustaa kaikkea mahdollista. Liian ilmeistä. 

Kunnallisvaaleissa ja presidentinvaaleissa äänestämisessä on jotakin mieltä: Valtuustot kuitenkin käsittelevät lähiympäristön asioista ja valtuutettuihin voi jopa saada ihan elävän kontaktinkin. Presidentinvaali taas on henkilökisa, ja koska vaihtoehtoja on lopussa vain kaksi, peli on hauskaa. (Merkitystä sillä toisin on yhtäpaljon kuin millä tahansa idolsäänestyksellä). Mutta miten motivoitua eduskuntavaaleihin: valta vaihtuu aika-ajoin, mutta jatkuvan kasvun tavoittelu säilyy samanlaisena.

En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun näin mainoksen, jossa ehdokas julisti olevansa kaiken hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan. Näppärän soveltuva maailmankuva. 

Mistä löydän sen ehdokkaan, jonka mielestä suuntaa on muutettava reilusti: verotusta ei tarvitse keventää, yhteiskunnan päätehtävä on suojella heikoimpia ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on satsattava isot rahat toimiviin joukkoliikenneverkkoihin ja öljyttömään tulevaisuuteen ilman ydinvoimaa. Ei olisi pahitteeksi myöskään, jos hän tappelisi sen puolesta, että pääkaupunkiseutua on rakennettava yhtenäisenä metropolialueena yli nahistelevien kuntien. Ensimmäisen askeleen ahneuden, itsekkyyden ja oman edun valvonnan kulttuurista poispäin voisi ottaa tunnustamalla että myös globaali yhteisö yrityksiä myöten on  vastuussa heikoimmin toimeentulevista eikä ainoastaan osakkeenomistajien kukkaroista ja että teollisuusmaiden on kannettava raskain vastuu niin köyhyyyden kuin ympäristönkin ongelmista. 

Ja mieluimmin ehdokkaani saisi olla keski-ikäinen koulutettu nainen, joka puolustaa sinisilmäisesti  kaikkea kaunista ja hyvää.