Runotorstain aiheena on kengät. Runon aihio muhii vielä, mutta samalla pääni halki on kopistellut kaikenlaisia kenkäajatuksia.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

         Ensiksi mieleeni nousivat henkilöhistoriani hämärästä alle parikymppisenä rakastamani Ylva Eggehornin säkeet:

Ota kengät pois,

kengät ovat kovia varten,

                      edistysaskelia varten.

 

Muuta en runosta muista, mutta tuo kohta kuuluu ehdottomasti niihin runoihin, jotka ovat jättäneet sieluuni jäljen. (Olen suunnitellut omaa sivuaan niistä runoista, jotka ovat muovanneet minusta minut. Mutta valinta on niin vaikeaa, että tämä on vasta  toinen teksti, joka on läpäissyt itsetutkistelun seulan).

 

          Joku aika sitten olin juhlissa, joihin pyydettiin pukeutumaan 70-lukuisesti. Autenttinen mekkoni oli kuin makkarankuori, joten piti tyytyä muuten vain ajanhenkiseen intian-puuvillamekkoon ja hippihuiviin. Mutta asun kruunasivat kiinalaiset samettitossut. Kulutin niitä aikanaan yli kymmenen vuoden aikana lukuisia pareja. Viimeinen reliktipari löytyy vielä kaapistani. Kun tassuttelin niillä ensimmäiset askelet pitkiin aikoihin, hyppäsin sujuvasti rauhanmarssille aikojen taakse. Erityisesti siihen syksyyn, jolloin YK.n päivänä lokakuussa Helsingissä oli poikkeuksellisen  lämmintä ja satoi. Lämmin sadevesi tirsui varpaitteni välistä, mutta tossut veivät topakasti eteenpäin. Käsi oli lämpimästi Miehen kädessä, punainen lyhty loi ympärillemme kehän  ja uskoimme vakaasti, että sateessa marssimisellamme on merkitystä. Voi kunpa minulla olisi kiinatossujen ohella se uskokin tallella vielä.

 

           Ensimmäiset korkokenkäni sain 6-vuotiaana. Ne olivat ihana Italian tuliainen, kullanväriset pikkuiset lasten sandaletit viiden sentin piikkikoroilla. Sellaisia ei ollut lähiössämme kukaan ennen nähnyt. Opin nopeasti sipsuttelemaan niillä ja pöyhistelin kuin riikinkukko. Suru oli suuri, sitten kun auttamatta kasvoin niistä ulos.

 

           Ensimmäisenä opiskeluvuonna elämässä oli kaikki kohdallaan. Olin päässyt siihen mihin olin halunnut, eikä todellisuus vielä himmentänyt ruusuisia kuvitelmiani. Tutustuin uusiin ihmisiin, jotka olivat samoista asioista kiinnostuneita kuin minä. Rakensin itselleni uutta roolia. Ensimmäisen talven aikana, kuljin joka aamu samaa reittiä luentosalille. Hiljaisella sivukadulla askelteni määrätietoinen kopina kaikui vanhojen talojen kivijaloista.  Olen usein ihmetellyt mistä löytäisin yhtä hyvät talvisaappaat kuin minulla silloin oli. Kunnes tajusin, etten niitä kenkiä kaipaa, vaan sen vuoden rikkumatonta itsetyytyväisyyttä.

 

           Pentujen ensimmäiset talvisaappaat taas symboloivat sitä miten kamalan vauvavaiheen jälkeen, elämä kaksosten kanssa alkoi vihdoin sujua (pennut oli silloin vähän yli vuoden vanhoja). Olen monta kertaa pakannut ne jo kierrätyskassiin ja aina viime hetkellä otan ne pois ja talteen takaisin. Aika ei ole vielä kypsä luopumiseen.

 

            Kun ystäväni menivät aikanaan kihloihin, löysimme morsiamelle lahjaksi posliinisen korkokengän, josta perinteitä jumaloiva sulhanen voisi huoleti tyhjentää morsiamensa maljan. Viikko häiden jälkeen he kutsuivat meidät rääppiäisiin, jossa ryystimme posliinikengästä kaikki juhlista yli jääneet kuohuvaiset. Se oli iloisin humala minkä olen kokenut. Ystäväni erosivat tänä kesänä 26 vuoden avioliiton jälkeen. En ole uskaltanut kysyä kummalle posliinikenkä osituksessa joutui.

 

              Mulla on viitisenkymmentä paria kenkiä. Suurin osa on peräisin kirppareilta, vanhimmat on 1920-1930 –luvuilta, osa omista alkuperäisistäni 70-80 –luvuilta. Miehen mielestä kenkiä on rutosti liikaa ottaen huomioon etten käytä aktiivisesti kuin viittä paria, mutta minulla on luja ja henkilökohtainen suhde jokaiseen säilyttämääni kenkäpariin.