Riippakoivun oksat keinuvat tuulessa ikkunani edessä.  Pilvien välistä pilkahtava aurinko sytyttää koko puun kuin keltaisiin liekkeihin. Paistattelen keltaisessa valossa: ei uuvuta, ei rasita, hykerryttää.

Monta vuotta sitten juttelin ihailemani taiteilijan kanssa aamurutiineista. Koska aamut ovat minulle ylenpalttisen vaikeita, laitoin aina illalla vaatteet ja kaiken muun valmiiksi. Hän kysyi minulta vilpittömän hämmästyneenä: mistä voit tietää millainen mieliala sinulla on aamulla. Minua nauratti silloin. Joitain vuosia myöhemmin yritin epätoivoisesti pitää otetta kiinni tästä elämästä. Olin uupunut, kaikki oli umpiharmaata, enkä löytänyt iloa mistään. Rupesin hellimään itseäni edes laittamalla päälleni sellaisia värejä joista pidän. Tunnustelin aamuisin miltä minusta tuntui: Jos tarvitsin voimaa, laitoin päälleni keltaista, jos kaipasin rauhaa verhouduin siniseen.

Väriskaalani on suppea, mutta rakas: keltaisesta saa voimaa ja iloa, violetti pistää ajatukset liikkeelle, oranssi antaa uskallusta ja sinisen eri sävyt tasoittavat tunnehyrskyt. Turkoosi on sieluni väri, jota käytän silloin, kun haluan olla oikein kotona itsessäni. Mustaa, ruskeaa ja vihreää en voi pukea päälleni ollenkaan, koska niissä voin huonosti. Silloin tällöin rohkeudenpuuskassa käytän korallinpunaista. Jouluksi kaivan esiin luumunpunaisen hameen ja puseron. 

Omatekoinen väriterapia toimii. Hyllyt ja naulat on jatkuvasti täynnä puoliksi käytettyjä vaatteita, koska mitkään rajoittavat järkisyyt (pesukoneen täyttö ym) eivät ohjaa päivittäisiä valintojani. Onko väreissä todella erilaisia voimia vai kuvittelenko kaiken,  se on mulle yksi lysti. Kuuntelen ainakin joka aamu hetken itseäni.

Lapsena lähimetsässämme oli pikkuinen haavikko. Syksyllä pääsi maailmasta irti, kun pysähtyi varisseiden lehtien täplittämälle tummalle polulle ja imi itseensä ympärillä havisevien keltaisten lehtien puhdasta iloa.