Tuin blogissa käydään keskustelua siitä, miltä keski-iän pitäisi tuntua. Mietiskelin sitä ajellessani tänään itsekseni kotiin päin. Vaikka sinänsä olen tyytyväinen lähes kaikkeen siihen, mikä on muovannut minusta minut, on muutamia asioita, jotka keski-iässä ärsyttävät minua erityisesti

• En näe, aina pitää olla lasit päässä (ennen näin sentään kauas, nyt en enää mihinkään ilman laseja ja tilanne pahenee koko ajan)
• En osaa enää hekumoida itsesäälissä (se oli joskus hyvin terapeuttista)
• En pysty istumaan lattialla, kun selkä ja polvet ei kestä.
• Liiallinen itsekritiikki rajoittaa
• En pysty hellimään itseäni nukkumalla tuntikausia (taas selkä ja niskat ei kestä)
• Järki ottaa välillä selkävoiton tunteista, vaikka pidänkin itseäni tunneihmisenä.
• En pysty vastuuttomasti rellestämään, kun aina on joku, josta on pidettävä huolta ja otettava huomioon.
• Minusta on tullut kärtty ja koska yritän kuunnella iseäni ja tunteitani, se myös puhkeaa ulos vähän väliä

Ja mikä on kaikkein karvainta: Huumorintaju on sen verran kehittynyt (sarkastiseen suuntaan), että vaikka otankin itseni tosissaan, niin en kuitenkaan kuolemanvakavasti. Mikä ei tapa se vahvistaa, niin henkiset kuin fyysisetkin kolaukset.