Aivoni ovat menneet talviunille, väsyttää. Olin viikko sitten pari päivää opiskelujeni viimeisellä lähiopetusjaksolla. Otin läppärin mukaan, että voin hotellissa rauhassa illalla selailla blogeja ja rustata omaani. Oikaisin vain hetlkeksi sängylle ja havahduin aamuyöstä ryömiäkseni peiton alle. Aamulla ei olisi millään jaksanut nousta, kun kello soi. Yleensä nukun vieraissa paikoissa koiranunta, havahtelen ja olen tikkana pystysssä vähintään puoli tuntia ennen kellonsoittoa.

Parin viikon takainen sairaslomaviikko, opiskelupäivät ja seminaarien, itsenäisyyspäivän sun muun takia risaiset työviikot ovat kiristäneet minut viulunkieleksi. Menen aamulla luokattoman aikaisin töihin, jotta saisin kaikki karkaavat DL:t kiinni ja päivät venyvät toisestakin päästä. Kuin maamyyrä mökellän aamulla pimeässä töihin ja illalla pimeässä kotiin ja vajoan sohvalle zombina, jotta jaksaisin taas seuraavankin päivän.  Eilen olin seminaarissa kokoushotellissa meren rannalla: katselin koko päivän valon ja vaahtopäiden hurjaa polkaa harmaalla selällä ja yritin olla ärsyyntymättä keskustelusta mitä käytiin.

Tarttis tehdä jotain, ettei uuvahda kokonaan. Minä olen yleensä hyvässä vedossa syksyn ja väsähdän kevättalvesta. Hirvittää jo etukäteen millainen keväästä tulee, jos nyt jo olen ihan kuitti. Onneksi mulla on pari viikkoa lomaa joulun kieppeillä. En edes muista milloin olen viimeeksi nauranut, vain vähän väsynyttä hymyä irtoaa nyt.