Yksi kiiltävänkorea naistenlehti toitottaa joulukuun numerossaan miten luova luokka viettää luovaa joulua luovasti. Vinkin löysin Jospalta, ja hankin kiiruusti itselleni näytekappaleen, jonka parissa olen sitten hihitellyt. Näin helposti se kadonnut nauru löytyi.

Tätini, hurmaava ihminen, luovi suvereenisti juuri tuossa ihmeellisen teennäisen hömpän maailmassa, jota naistenlehdet levittävät ainoana oikeana elämäntapana. Tehtyään jo pitkän uran vaateteollisuudessa, hän perusti 70-luvulla oman PR-toimiston, joka keskittyi muotiin. Firmalla oli iso lukaali vanhassa talossa kaupungin ydinkeskustassa ja siitä tuli kuin itsestään minun ja serkkujeni tukikohta. Poikkesin siellä vähän väliä, milloin itkemässä sydänsurujani tai maailmantuskaani, milloin keskustelemassa syvällisiä, milloin rupattelemassa, milloin auttelemassa tilaisuuksien järjestämisessä, tiskauksissa tai tarjoiluissa. Täti oli aina vauhdissa, mutta aina valmis kuuntelemaan murrosikäisten murheita ja ehdottamaan epäsovinnaisia ratkaisuja niin muille kuin itselleenkin. Vaikka minä olin kiihkeä ei-materialisti, en kuitenkaan voinut vastustaa kaikkialla rekeillä roikkuvia vaateihanuuksia, jotka välillä voitiin sopivasti 'kuvauksissa kadottaa'.  

Täti tuntuu hullulta sanalta, sillä Tätiä hänestä ei koskaan tullut eikä Mummoakaan lapsenlapsista huolimatta. Hänen tyttärensä ei omasta mielestään koskaan saanut äidiltään rakkautta eikä arvostusta.  Minulle täti oli murros- ja teini-ikäisenä ainut aikuinen, jota rakastin ja johon luotin varauksetta.

Äidilläni oli sisareensa viha-rakkaus -suhde.  Äiti kadehti sisarensa epäsovinnaisuutta, kykyä tulla ihmisten kanssa toimeen ja sitä kiintymystä, jota herkästi innostuva ja päiväperhosmainen tätini sai äitini mielestä ansaitsemattomasti osakseen. Elämänsä loppuvuosina täti alkoholisoitui pahasti, menetti firmansa ja omaisuutensa ja sairastui lopulta vakavasti. Silloin äitini pääsi ensimmäisen kerran elämässään niskan päälle suhteessaan pikkusisareensa ja sitä oli kauheaa seurata vierestä. Miten julmaa olikaan rakkauden kaapuun verhottu kosto.

Minulla on tädistäni kaksi rakasta muistoa ylitse muiden. Pieniä juttuja, jotka ovat osaltaan muovanneet minua minuksi.

Lapsuuteni parhaita joululahjoja oli se, kun sain ennen lahjakorttien aikaa valtakirjan naapuritalon talouskauppaan. Silloin elettiin 60-luvun puoltaväliä ja täti oli sopinut kauppiaan kanssa, että sain 5 kertaa käydä lunastamassa kokonaan itselleni 100 g maailman parasta herkkua - lauantaimakkaraa. Minusta oli käsittämätöntä, että joku keksi ihan minua varten jotakin niin ihmeellistä. Muisto hykerryttää vieläkin 40 vuoden kuluttua.

Kun täti täytti 40 vuotta ostin säästörahoillani hänelle kukkakaupasta hienon sidotun kimpun. Olin silloin 13-vuotias ja ujoon ja sulkeutuneeseen tapaani tahdoin kukilla kertoa  tädille miten paljon hänestä pidin. Täti oli ihastunut  ja kertoi vuolaasti miten oli nuoruudessaan lentoemäntäaikoinaan aina saanut samanlaisen syklaami- ja krysanteemikimpun tervetuliaiksi vieraillessaan keskieurooppalaisten ystäviensä luona. Olin tyytyväinen, vaivalla keksimäni lahja osoittautui siis jopa arvokkammaksi kuin olin odottanut.

Myöhemmin kotona äitini aloitti tavanomaisen kritiikkinsä: Ei se mitään syklaameja ole saanut eurooppalaisilta ystäviltään, sitä samaa teeskentelyä ja valehtelua yhden vaivaisen kukkakimpun takia.  Oli totuus mikä tahansa, olen aina ollut kiitollinen, että tätini tasapainotti äitini happamankatkeraa kasvatusta, tuhlasi arvostusta ja hyväksyntää sekä hellävaraisesti taputteli ja kohenteli heikkoa itsetuntoani, kun vanhemmiltani sain pääasiassa arvostelua ja vaatimuksia.

Niinpä, rakas täti M. Minulle olit kuin lapsuuteni ja murrosikäni valoisa haltijakummi, kiitos Sinulle siitä. Opin myös sen, että elämässä hömpän ja asian pitää olla tasapainossa.