Pentu A, omien polkujensa tallaaja, alkoi toista vuotta sitten kutsua minua etunimeltä. Minä hermostuin, koska haluan olla vielä äiti. Huomautin varsin kärkevästi asiasta ja A otti onkeensa. Ettei vaan tarvitsisi sanoa äiti, A otti seuravaksi käyttöön Mieheni käyttämän hellittelynimen. Ristimänimeni on niin lyhyt ettei siitä saa väännettyä lempinimeä, ja mies kutsuu kodin seinien sisällä minua yhdellä kissa-sanan imelimmistä väännöksistä. Siitä on luonnollisesti seurannut, että minä kutsun lapsiani kissanpojiksi.

Esimurkun suussa kissattelu alkoi kuitenkin pian olla liian lällyä ja piti keksiä uusi puhuttelu. Niinpä joitain kuukausia sitten kielenkäyttöön iskostui Äippä. Ensin sitä korostettiin ivallisella äänensävyllä ja virnistyksellä, sitten se sulautui nopeasti arkipuheeseen. Riipii ja pahasti. Äippä ja iskä on minusta ällöttävimmät ilmaukset mitä vanhemmilleen voi keksiä. Rehellinen stadin slangin mutsi ja faijakin on paremmat.  

Olen kuitenkin päättänyt hampaat irvessä sopeutua. Se kannattaa, koska pentu ylipäätään vielä puhuttelee mua ennenkuin katoaa murrosiän ja äitivihan syövereihin. Jos tällä pienellä puheteknisellä konstilla voi tuntea olevansa niskan päällä, niin suotakoon se myönnytys hänelle. (Tämä on sama taktiikka jota käytän aina Miehenkin kanssa, pitäköön jukuripäänsä pikkuasioissa, kunhan suurista päästään sovintoon). 

Onneksi sentään pentu T kutsuu minua kiltisti edelleen äidiksi omalla erityisen vilpittömältä kullostavalla korostuksellaan. Ja varmaan jatkaa sitä siihen asti kunnes aikanaan ehkä muuttaa puhuttelun mummoksi. (Haaveilen tosin tulevani joskus Mummaksi, koska Emoksi perhe ei varmasti suostu minua tunnustamaan).