Katselin eilen Angelan nostalgisia lapsuuskuvia. Koska minunkin lapsuuteni kului helsinkiläisessä lähiössä 60-luvulla, tuo maailma tuntui kovin tutulta ja turvalliselta.

Illalla samasta muistipaikasta popsahtivat mieleeni lettinauhat ja letit. Olin lähes 2-vuotiaaksi asti kalju. Kun hiukseni alkoivat kasvaa ne olivat pitkään ohuita suortuvia. Tuttavat ja sukulaiset olivat kilvan neuvomassa äitiäni leikkaamaan ohuet hiukset millin koneella, jotta kasvu vahvistuisi. Äiti ei kuitenkaan suostunut ja silti jo ennen kouluikää minulla oli pitkä ja paksu letti.

Äiti letitti hiukseni aamuisin niskaan niin kireälle letille, että silmäkulmat olivat viiruina ja ohimoilta tukisti. Päivän mittaan letti onneksi löystyi, mutta ojennuksesta erkanevat suortuvat nipistelivät päänahkaa. Olisin halunnut kaksi lettiä, poninhännän tai jopa saparot. Mutta äidin aamuaika riitti vain yhteen lettiin ja hiukset muka pysyivät siistinä vain letitettyinä.

Kyläillessä ja juhliin mentäessä käytettiin pitkiä leveitä nauhoja, joista sai isot näyttävät ruusukkeet. Ne oli ihania. Jos nauhoja oli kaksi voitiin laittaa toinen rusetti koristeeksi letin tyvelle. Arkisin käytettiin kapeita noin kolmen sentin levyisiä nauhoja, jotka oli aina sävytetty vaatteitteni väreihin. Lyhyistä kapeista nauhoista sai vain pienet mitättömät rusetit letin häntään. Lettinauhaa myytiin metritavarana kangas- ja nappikaupoissa. Kotona nauhanpätkien päät kärvennettiin liekillä, etteivät ne purkautuisi. Nauhat pestiin joka päivä käytön jälkeen ja puhtaissa nauhoissa oli ihan oma tuoksunsa.  Niitä säilytettiin rullalle käärittynä samassa laatikossa kuin kangasnenäliinoja. Muistan hyvin miltä tuntui sormenpäissä, kun rullasi sileää tai rypyliäistä lettinauhaa, vaikken osannutkaan tehdä yhtä tiukkoja rullia kuin äiti.

Kansakoulun toisella luokalla avasin uhkarohkeasti hiukset luokkakuvaa varten. Olin mielestöni niin niin kaunis lettikiharaiset hiukset hajallaan. Ennen kotiin menoa nypersin hiukset uudestaan sekaiselle letille. Kun kuva saatiin kotiin, nousi kova meteli. Olin kuulemma metsänpeikon tai variksenpelättimen näköinen sekaiset hiukset levällään ja kuva oli pilalla.

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla takanani istuva poika ehti nykertää saksilla lettini puoleenväliin asti poikki ennenkuin katala kiusa huomattiin. Silloin vasta olinkin peikko ja pelätti, kuin avatuista hiuksista osa oli pitkiä osa lyhyitä. Tukka kuitenkin kasvoi nopeasti ja loukattua turhamaisuuttani paikkasi se, että poika sai jälki-istuntoa ja käytöksenalennuksen. Se kuvaa myös hyvin millaista oli komento ja kuri koulussamme vuonna 1970, kun tämä temppu luokiteltiin suureksi rikokseksi ja järjestyshäiriöksi.

Minulla on edelleen pitkät hiukset. Väri on vaihtunut pellavaisesta mitättömän tumman maantienväriseksi. Vaikka ne näyttävät yhä suhteelliset runsailta, leteistä tulee onnettomat hiirenhännät entisten pullapitkojen sijaan. Soljet, joita ennen käytin vain toisella puolella, riittävät nyt koko hiusmassan kiinnittämiseen. Se on ulkonäöstäni ainut asia, joka minua ihan oikeasti kirpaisee. Minua eivät enää jaksa murehduttaa tursuavat muotoni, rypyt tai hölskyvät reidet ja allit. Mutta mitä kaunista jää, kun pitkät kiharaiset hiukseni hiipuvat?