Eilen oli hääpäivä. En muistanut ja päivä alkoi mennä vituralleen jo ennen heräämistä. Nukuin rentona kuin viulunkieli jouduttuani lauantaina yllättäen ylitöihin. Sunnuntaiaamuna vielä soittivat perään tyystin mitättömästä ongelmasta ennenkuin edes olin tajuissani. Päivällä koetin  lukea kirjaa, josta pitää keskiviikoksi kirjoittaa raportti täydennyskoulutuskurssille, mutta heräsin aina kun kirja kolahti sohvan reunalta lattialle. Sunnuntain tanssitunti tuntui viimeisenkin vapauden riistolta, itketti ja ärsytti, kun ei saa olla niinkuin itse haluaa.

Mies katseli aikansa, kun sähisin ja rähisin. Tyrkkäsi sitten pienen korurasian käteeni toivottaen Hyvää jotakin päivää. Ei muistanut, että hääpäivää - meinasin ruveta kitisemään - mutta kantti ei riittänyt. Muistihan se kuitenkin enemmän kuin minä, joka olin unohtanut koko jutun. Rasiassa oli toivelahja, jota olin kerran kesällä ohimennen ihaillut loppuunmyyntiä tekevän liikkeen ikkunassa. Oliko se ostanut sen hääpäivää varten vai pahan päivän varalle, sitä se ei suostu paljastamaan. Me vietäämme kaikenlaisia kissanristiäisiä ja juhlapäiviä, mutta yleensä herkutellen ja kynttilöitä poltellen, ilman lahjoja. Joskus Mies osoittaa kyllä oivaa tilannetajua ja tunnistaa mielenliikkeni paremmin kuin minä itse. Kulta kimalsi ja päivä kirkastui oitis.

Meillä on kasassa jo lähes 30 vuotta yhteistä selviytymistä. Kesti melkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tajusin, että karun oloinen Mies osoittaa rakkauttaan hoivaamalla, niin minua kuin pentuja ja koiraakin. Niinpä vuosien varrella, kaikki työt ovat pikkuhiljaa luontevasti siirtyneet hänelle. Minä puolestani tarvitsen riittävän määrän hemmottelua, joskus vähemmän, yleensä enemmän. Minun tapani rakastaa on puhkipuhuminen ja sieluni avaaminen vereslihalle ja sehän Miehelle sopii, niinkauan kuin hänen sielunsa saa olla rauhassa. Outoa miten onnistuikin nuorena löytämään ihmisen, jonka kanssa on voinut kasvaa erillään mutta yhteen. 

Illalla vietimme pentujen kera hääpäivää syömällä ravintolassa. Aikuisten ruoka oli hyvää, pennut käyttäytyi pizzan voimin kutakuinkin inhimillisesti ja pöydässä juttelimme ensi kesän Italian reissusta. Kotimatkalla bongasimme vielä villikaneja, kaasulaitoksen pupupopulaation.  Elämä tuntui taas olevan ihan mukavalla mallilla.