Olen hairahtunut kesäyliopiston italian kurssille, neljä iltaa viikossa kolmen viikon ajan. Ihanaa, mutta voi olla, että yliannostus iskee. On ollut työlästä sitoutua olemaan lähes joka arki-ilta kiinni, vaikka vain kolmen viikon rajalliseksi ajaksi. 

No, kurssilla käytiin yhtenä iltana vilkasta keskustelua aiheesta koululaisten helliminen. Italialaisissa alakouluissa opet ovat kuin äitejä: nynnetyisiä paijataan, taputellaan ja suukotellaan. Keskusteluharjoituksen aiheena oli, onko tällainen lääppiminen paikallaan koulussa vai ei. Juttu ampaisi niin kiivaasti liikkeelle, että italia unohtui kokonaan. Valtaosan mielestä "lapsille pitää suoda oma rauha, eikä meillä sitäpaitsi saa lapsiin kukaan koskeakaan". Keskustelu jämähti (suomeksi) pahaan päivittelyyn ja jäin yksin vähemmistöön piipittämään, että helliminen lisää turvalllisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. (Minähän olen äärimmäisen turvallisuushakuinen, olin lapsena ja olen edelleen).

Kotimatkalla mietiskelin itsekseni, miten kylmän ja tunnekköyhän ympäristön tarjoamme lapsille, jos kuvittelemme, että  joka pensaan takana väijyy hyväksikäyttäjä. Insestisyytösten pelossa ei uskalleta enää hellitellä omiakaan tenavia. 

Onko maailma ihan oikeasti niin paljon kamalampi kuin ennenvanhaan? Tuntuu, että ennen oltiin kohtalonuskoisempia, kamalia asioita sattui ja niiden yli piti elää. Nyt muuraudumme äärimmäisiin turvallisuuskapseleihin ja olemme yltiökatkeria, jos elämä yllättää negatiivisesti. Sama ajatusmalli näkyy monessa erilaisessa asiassa ja sen tunnistaa omasta käyttäytymisestäänkin liian usein. Ikäänkuin esimerkiksi orjallisesti ruokavalioita ja liikuntaohjelmia noudattamalla olisi jotenkin turvassa sairauksilta ja saisi ne takuut pitkästä elämästä. Ja sekö sitten olisi onnea?

Edesmennyt anoppini halusi aina syödä pois vanhat leivät ensin ja aloittaa sitten vasta tuoreen. Hienoa säästäväisyyttä sinänsä, mutta sillä keinoin ei koskaan saanut suuhunsa ihanaa tuoretta leipää vaan aina piti jyystää kuivia kannikoita. Kumpi on siis parenpi kittuuttaa ja hyötyä vailla iloa - vai nauttia hiukan tuhlaten samalla materiaa, elämää tai mitä tahansa? Yltiöpäisyys kumpaankin suuntaan on tietysti pahasta, mutta mikä on se kultainen keskitie ja miksi se on nykymaailmassa niin vaikea löytää?

Entä sitten, kun kasvatamme tunneköyhiä ja kontaktikyvyttömiä lapsia ja nuoria, jotka hakevat elämyksensä erilaisesta viihteestä. Onko se luonteen heikkoutta vai meidän kasvattajien vika, jotka emme ole uskaltaneet heittäytyä elämän kannateltaviksi, ottaa riskejä ja lentää?

Italiassa kaikki on varmasti paremmin! Tai Panamassa!

Janosch: Oi ihana Panama