Noin kaksikymmentä vuotta sitten teimme Miehen kanssa kiertomatkan silloisen Neuvostoliiton Taskentiin, Samarkandiin ja Buharaan. Mielikuvat olivat sekavia: Silkkitien sadunhohtoiset muinaiset palatsit ja moskeijat oli museoitu hengettömiksi, toreilla ja markkinoilla (ja lentokentillä) pienet, jäntevät, tummat kirgiisit, uzbekit, tazikit ja tataarit yrittivät elää omassa maaimassaan niinkuin aina silkkeineen, kaaleineen ja lampaineen ja kaiken ylle levittäytyi neuvostorealismin ankea vaippa. Kymmenen päivän reissun jälkeen olimme rättiväsyneitä ja hämmentyneitä.

 Kuva http://www.britannica.com/ebi/art-14018/Shirdar-madrasah-on-Rigestan-Square-Samarkand-Uzbekistan

Viime perjantaina kävin Kiasmassa katsomassa näyttelyn Tarinankertojien aika. Siinä etupäässä Kaukaasian valtioiden taiteilijat peilaavat nykyelämää niin muinaiseen kuin sosialistiseen aikaan. Kiasman näyttelyesittely verkossa sanoo näin:

"...Näyttely nostaa esiin yksilöitä ja heidän eri tapojaan tulkita yhteistä tarinaa post-soviet ajan maailmasta.

Teosten kautta avautuu näkymiä lähes epätodelliselta vaikuttavaan ympäristöön, jossa useat aikakaudet elävät sulassa sovussa: shamaanit ja vaeltavat dervissit, esihistorialliset hautakummut, moskeijoiden kupolit ja minareetit, teollisuuslaitosten piiput ja neuvostoajan jättämät rauniot ja saastunut ympäristö, rapistuvat betonilähiöt ja koristeellinen fantasia-arkkitehtuuri."

Olin mykistynyt. Alkuvoimaiset tarinat kertoivat juuri sitä mitä aikanaan olin Kaukaasiasta hakenut sitä löytämättä. Erityisesti minuun kolahti taiteilijaparin Elena Vorobyeva & Viktor Vorobyev valokuvasarja Sininen kausi, jossa kuvataan hellällä huumorilla miten neuvostoaikainen punainen väri on korvattu paikallisella omalla turkoosinsinisellä värillä kok. Myös Vahram Aghasyan'in valokuvasarja Aikamme rauniot, kuvaa absurdia lähimennyttä. Neuvostoliiton joukkoliikenteen mahtavuuden muistomerkeiksi suunnitellut betoniset pysäkit ilkkuvat rapistuessaan kansantalouden saavutuksia.

Videoinstallaatiot eivät yleensä onnistu minua koskettaman, mutta isoilta kankailta Gulnara Kasmalievan & Muratbek Djumaliev 'in kertomus Uusi Silkkitie: Selviytymisen ja toivon menetelmä  (2006) tai  Said Atabekov'in ja Almagul Menlibaevan myyttiset tarinat veivät kertakaikkiaan mukanaan.

Oli siellä monta muutakin, jotka osuivat suoraan sieluun. Vaikka oli tosin niitäkin, jotka jättivät täysin kylmäksi. Tarinankertojien jälkeen parvekkeelta avutuu näkymä kahden muotoilijan projektiin Suomen salat. Sen tyypillinen suomalainen pikkusievyys (design puuesineitä, neuleita, huopatöppösiä) - tähti ja koivu tuotteistettuna - oli minusta suorastaan ahdistavaa elinvoimaisten Kaukaasialaisten tarinoiden jälkeen. Jälkiteollisen info- ja kulutusyhteiskunnan pilkkakuva. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että se mikä hyvinvoinnissa, tiedossa ja  ja vauraudessa voitetaan on ihmisten välisestä yhteydestä ja viisaudesta poissa.

Kannattaa sukeltaa kaukaasialaisien tarinoihin vaikkei nykytaide niin kiinnostaisikaan. Kiasmaan pääsee perjantai-iltaisin ilmaiseksikin. Minä menen vielä uudestaan, ja raahaan mukaan nykytaidetta kaihtavan Miehenkin.