Tein joululomalla  itseanalyysiä: Heti kun on viikonloppua pidempi vapaa, minusta kuoriutuu esiin iloisempi, seurallisempi, kekseliäämpi, ajattelevampi ja kaikin puolin miellyttävämpi ihminen kuin se väsynyt ja käreä zombi, joka raahautuu työpaikan, kodin ja harrastusten väliä ja pakottautuu välillä tapaamaan ystäviä ja sukulaisia, etteivät sosiaaliset kontaktit kuihtuisi aivan kokonaan.

Työpaikalla kuuntelen, sovittelen, ymmärrän ja venyn. Privaatissa en sitten enää  jaksa. Vuodenvaihteen himmensi lauantaina huonosti hoitamastani asiasta kertova tekstari, jota märehdin koko kolme päivää, vaikka hyvin tiesin, etten voi asialle mitään  tehdä ennenkuin arki taas alkaa.

Halusin polkata anonyymina, jotta voin purkaa täällä työn tulehduttamia kipupisteitäni. Kun katson syksyn aikana  kirjoittamaani, työ on siellä vain pikkuruinen sivujuonne. Kaikki elämäni tärkeät asiat ovat merkittävämpiä kuin työ. Miksi sitä on niin vaikea elää totena?

Valpurin vinttikamarissa vieraillessani hermokeskukseeni sattui asuntolainasta huolestuneen polkan kategoria - elämän tarkoitus. Oma vastaus tuli automaattisesti, elämäni tarkoitus tuntuu nyt olevan murehtiminen. Suurimmat murheet ovat peräisin töistä, mutta rahtunen energiaa riittää myös luulosairauksiin, jossitteluun ja ennaltapelkäämiseen. Hirvittää, tämäkö on se elämän malli, jota haluan pennuilleni näyttää. Murheellinen ja poissaoleva emo vai jotakin ihan muuta mikä minusta löytyy.

En tee ahdistavia uudenvuodenlupauksia, mutta yritän kuitenkin etsiä tähän elämään vähän rennompaa otetta. Lasken hartiat alas, ja annan edes osan tämän maailman murheista liukua alas minua koskettamatta. Nauran. Elän arvoistani elämää.