Runotorstain viime viikon aihe - ylpeys - aukesi mulle hitaasti. Ylpeydestä nousi ensin mieleeni muisto: Olin tuskallisen ujo nuorena. Olin kuitenkin kiinnostunut ihmisistä, ja yritin pitää pääni pystyssä ja uskaltautua muiden joukkoon, vaikka usein olinkin hyvin hiljaa. Monesti jäin takavasemmalle, koska käytökseni tulkittiin ylpeydeksi ja kylmyydeksi. Ja monet itkut tuli itkettyä.

Seuraavaksi  ylpeydestä syntyi positiivisia mielleyhtymia: ylpeys onnistumisista, ylpeys oppimisesta, ylpeys vaikeiden asioiden voittamisesta. Ei silloin ylpeys ota keneltäkään mitään pois, enkä pysty mieltämään sitä mitenkään voittopuolisesti kielteiseksi ominaisuudeksi.

Tutkailessani mielikuviani ylpeydestä päädyin miettimään suhtautumistani muihinkin Nonossa tapetille nostettuihin ns. kuolemansynteihin. Ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, kohtuuttomuus ja irstaus. Ensimmäisellä tuumauskerralla pudottelin puolet pois kuolemanvakavien listalta, jäljelle jäi viha, kateus ja ahneus. Toisella mietintäkierroksella tulin siihen tulokseen, että jokainen, ehkä vihaa lukuunottamatta, voi aiheuttaa sekä harmittomia että vakavasti vahingoittavia reaktioita. Kolmaneksi määrittelin kuolemansynniksi sen mikä kajoaa toisten oikeuksiin tai riistää toisten vapautta. Laiskuutta en tällä kaavalla pysty käsittämään kuolemansynniksi. Lopulta päädyin ajatusketjussani siihen, että jokainen noista 7 ominaisuudesta yhdistettynä epäoikeudenmukaisuuteen on todella ns. kuolemansynti tai rikos inhimillisyyttä vastaan, jos haluaa käyttää vähemmän uskonnollisia termejä.

Mikä sitten tekee toisista rikoksista tai synneistä omassa mielessä kuolemanvakavia ja toisista ei. Silloin täytyisi määritellä rajat sille mikä on väärin ja mikä on oikein, mutta ehdottomuus tuottaa mulle vaikeuksia. Arvoja ja elämänkatsomusta on usein vaikea kuvata yksinkertaisesti ja yksiselitteisillä arkikielen sanoilla. Joka tapauksessa liputan oikeudenmukaisuuden, itsensä ja muiden armahtamisen ja nöyryyden puolesta. Toinen tarina sitten on miten ne toteutuvat tässä elämässä.