Viikonloppuna Mymskän blogissa pohdiskeltiin onko elämä ajautumista kriisistä toiseen. Samaa olen pähkäillyt tänä syksynä. Jo monta kertaa olen joutunut itseni kanssa vastakkain. Ja nyt, taas kerran mieli liikehtii niin levottomasti, että tunnen suurten myllerysten olevan tuloillaan.

Mulla ei ollut koskaan oikeata murrosikää. Niinpä paria vuotta ennenkuin täytin kolmekymmentä ajauduin täydelliseen umpisolmuun. Sitä selvittäessä piti astua ulos kiltin tytön kaavusta, määrittää arvonsa uudestaan, etsiä elämälle tarkoitusta ja miettiä mihin uskon vai uskonko ollenkaan.

Seuraava kriisi iski kellontarkkudella seitsemän vuoden kuluttua. Jonkun teorian mukaanhan, muutokset aaltoilevat seitsemän vuoden sykleissä. Olin hädin tuskin ehtinyt hengähtää edellisen myllerryksen jälkeen, kuluttanut voimani uudelleenkouluttautumiseen ja paikkani etsimiseen työelämässä.  Silloin oli vuorossa avioliiton ja perheen uudelleenarviointi. Elvytimme väljähtäneen suhteemme ja mietimme rajat sille kuinka pitkälle haluamme lapsettomuuttamme hoidettavan.

Siinä vaiheessa lähimmät ystäväni elivät kaikki lapsiperheen elämää. He vakuuttelivat minulle, että kunhan sinulla on lapsia, et ehdi turhaan märehtiä omia ahdistuksiasi. Sain kaksoset. Niinä vuosina kun raahustin kodin, kaupan, päiväkodin ja työn väliä, nukuin kaikki vapaat hetket ja aina välillä havahduin siihen, että minulla on paha olla. Kriisi oli salakavala, se ei tapahtunutkaan sillä kertaa vimmalla ja ahdistuksella vaan vaipumalla hitaasti harmaaseen tyhjyyteen. Lasten mennessä kouluun olin siinä pisteessä, ettei mikään muu kuin nukkuminen enää kiinnostanut, olin lihonnut kymmeniä kiloja ja itsetuntoni oli olematon. Jäin vuorotteluvapaalle ja pakotin itseni etsimään jotakin mikä tuottaa iloa. Diagnoosin masennukselle sain vasta kun toipuminen oli jo hyvässä vauhdissa.

Nyt olisin valmis muutokseen. Haluaisisin vaihtaa työpaikkaa, mutta olen karvaasti saanut huomata, etteivät 10 vuotta paikallaan pysyneet 45+ naiset tule kummemmin hauissa noteeratuksi. Viimeisen  kolmen vuoden aikana olen päässyt yhteen haastatteluun asti. Pikkuhiljaa työstän tätä pettymystä ja mietin mitenkä saisin nykyisestä työstäni vielä jotakin irti, työikää olisi teoriassa jäljellä ainakin 18 vuotta.

Muut elämäni raamit ovat kutakuinkin mallillaan, mutta olen levoton. Tutut elämänikäiset peruskysymykset vaativat taas päivitystä: Uskonko vai en? Mitä merkitystä elämälläni on? Riittääkö näpertäminen? Tarvitaanko vallankumousta arvojeni puolesta? Onko minusta siihen?

Miksei joskus sallisi itsensä lilliä hyvässä olossa ja nauttia siitä, että kaikki on päällisin puolin hyvin? Ei onnistu, koska silloin on aikaa kyseenalaistaa ja pääkopasta alkavat versoa taas uuden kriisin idut. Mutta kipeästi elämistäni myllerryksistä olen ainakin oppinut sen, että näennäisestä hauraudesta huolimatta olen sitkeä ämmä. Ehkä siksi runo-ajatelma, jolla Eeva Neljän kympin kriisissään osallistui Runotorstain kapina-haasteeseen, kolahti minuun täysillä.