Kolmatta viikkoa olen pakoillut kaikkea: tutkielman tekoa, töitä joihin olisi tartuttava, ihmissuhteita. Heräilen aamuöisin stressaamaan. Päivät kärttyilen ja haluaisin nukkua. Tällä viikolla putoaa niskaan tekemättömät työt, roppakaupalla negatiivista asiakaspalautteita selvitettäväksi heti, sotkeutuneet aikataulut, tutkielman deadline, hiipuvan ystävyyssuhteen ensiapu.

Kun vihdoin ahdistus kasvoi niin suureksi, että oli pakko ryhdistäytyä, iski myös kaikki röörit tukkiva räkätauti. Nenä valuu solkenaan, kurkkua karhii ja korvissa paine poksuu. Deadlinet eivät enää odota, joten on vain koetettava puurtaa, vaikka silmät luppasee, ajatukset takkuaa, intoa ei ole ja samat asiat saa korjata moneen kertaan.

Syvää itsesääliä! Olisi edes talvi tai oikea kirpeä syksy, inhoan tätä etelärannokon märkää läpitunkevaa harmautta, jota voi kestää puoli vuotta. Se vie kaiken innon ja ilon. Palaan näppäimille ensi viikolla, mikäli tästä viikosta selviän. Olen menestyksellä rauhoittanut itseäni viime aikoina toistelemalla sanaa aamunsarastus, silloin kun pinna meinaa palaa. Nyt pitäisi keksiä joku voimaannuttamismantra, jotta saisi psyykattua edes rahtusen puhtia.