Runotorstain tämän viikon haaste jäi askarruttamaan ajatuksiani. Olen aina ollut mielestäni hiljainen kapinallinen. Vallankumouksen puolesta, mutten lähelläkään eturintamaa. Jo yli kolmekymmentä vuotta sitten rakastuin Katri Valan runoon Pajupilli (julkaistiin ensimmäisen kerran Tulenkantajat ­lehden näytenumerossa v. 1932 ja kokoelmassa Paluu v. 1934):

En ole lipunkantaja,
en kotkansydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.

Rakastan tuota runoa edelleenkin lähes yhtä kiihkeästi kuin silloin ennen. Kapinallinen henki on vain eri aikoina saanut mielessäni erilaisen sisällön. Lopulta kuitenkin kaikki kiertyy klassisiin peruskysymyksiin: Kuka minä olen? Mikä on minun tehtäväni maailmassa?

70-luvulla juoksin opintopiireissä ja kaikki oli selvää: epäoikeudenmukaiset rakenteet on purettava ja siinä se! 80-90 -luvuilla tein järjestötyötä ja vapaaehtoistyötä ja ties mitä työtä, korjatakseni omin käsin edes jonkun kolkan tässä maailmassa. Pentujeni synnyttyä, biologia teki tehtävänsä. Kymmenen vuotta olin suuri elämänsynnyttäjä, jatkuvuuden emo, jonka tehtävänä oli välittää viisautta seuraavalle sukupolvelle. Nyt kun pennut alkavat pikkuhiljaa kasvaa kohti itsenäisyyttä ja minua ympäröi liiankin mukava elämä, on aika taas etsiä vastauksia peruskysymyksiin. Ja jos ei totuus löydy kaurapuurosta, niin löytyykö se runoja kirjoittaessani tai tanssiessani rumbaa.

Välillä hirvittää, toteutanko vain ennalta määrättyä ikääntymisen kaavaa. Tyyliin perhekeskeisyyden jälkeen on vuorossa oman minän kirkastamisen kausi. Toisaalta mielen pohjalla on outo kivistys: Olisiko vihdoin aika olla äänekäs kapinallinen ja marssia eturintamaan?